Lipsanen & Ruso

Yksilön ympäristövastuu

Haluatko elää hyvän elämän? Anna enemmän kuin viet. Ohjetta sopii tarkastella minkä elämänsä osa-alueen kautta tahansa, mutta erityisen merkityksellinen se on ympäristön kannalta. Pidä huolta siitä, että ekotaseesi jää plussan puolelle.

Kuten markkinoilla, myös yksilötasolla uskon hyvin yksinkertaiseen sääntelyyn. Sääntöjen on oltava yksinkertaisia ja niin perustavalla tasolla, että ne vaikuttavat kaikkeen. Ympäristöaktiivina näen olemassaoloni mielekkääksi vain, jos olen elämäni aikana tehnyt ympäristön hyväksi enemmän kuin olen sitä kuluttanut. Noin yleinen sääntö ei sano paljon siitä, kuinka käytännössä tulisi elää, ja siinä sen voima juuri piileekin. Tärkeintä on periaatteeseen pyrkiminen eikä se, millä tavalla siihen päästään. Merkittävää siinä on, että ainoastaan omaa kulutustaan pienentämällä positiiviseen ekotaseeseen ei voi päästä, sillä vaikka kulutus olisi kuinka pientä on se silti kulutusta. Vähentämällä kulutustaan ei kuitenkaan tarvitse tehdä yhtä paljon työtä ympäristön vuoksi.

Eräässä vanhassa kirjoituksessani määrittelin ympäristöihmisyyden “pyrkimykseksi vaikuttaa ympäristön tilan kannalta myönteisesti, kun tarkastelujaksoksi otetaan kunkin elämä”. Siitä yksilön ympäristövastuussa lyhykäisesti on kyse, joskin tarkentaisin nyt tarkastelujaksoa siten, että siihen kuuluvat yksilön elämänsä aikana tekevien valintojen vaikutukset myös tämän elämän jälkeen.

Oleellista ympäristötaseessa ei ole se, että tavoitteessa onnistumista on vaikeata tai jopa mahdotonta mitata. Murskaavaa ei ole sekään, että länsimaiseen elintasoon tottuneen ihmisen lienee lähes mahdotonta saavuttaa tavoitetta, jollei pääse todella vaikutusvaltaiseen asemaan (siitä voidaan olla eri mieltäkin; kyllä se kameli neulansilmästä menee kun tarpeeksi työnnetään). Oleellista on, että ympäristöihmisyys tai yksilön ympäristövastuu näin ymmärrettynä antaa riittävän yksinkertaisen mittarin, jolla elämässä tehtävät suuremmat ja pienemmät valinnat voi suhteuttaa toisiinsa.

Erityisen vaikeuden mittaamiseen tekee ylisukupolvisuus. Helpointa, ja vakaan käsitykseni mukaan myös ympäristötaseen kannalta suotuisinta, on katkaista sukupolvien ketju ja olla hankkimatta lapsia. Jos tekee lapsen, niin joutuu ottamaan huomioon myös tämän elämässään aiheuttaman kulutuksen. Tietysti, jos sellainen ihme tapahtuu, että lapsesta kasvaa ympäristövaikuttaja ja hänen ympäristötaseensa jää plussalle, saattaa lapsen tekeminen olla taseen kannalta myönteistä. Mutta sukupolvien ketju jatkuu, ja koko ketju tulee sen kontolle, joka sen olisi voinut katkaista (mikä siis tarkoittaa, että se tulee kaikkien ketjun jäsenten kontolle, mutta kuitenkin jakamattomana). Jos on niin varma kasvattajantaidoistaan, että tuohon voisi ryhtyä, kannattaa silti mieluummin adoptoida lapsi, koska silloin ei lisää ihmisten lukumäärää.

Lapsikysymys ei tietenkään ole ainoa taseeseen vaikuttava tekijä, mutta se on ylisukupolvisen ulottuvuutensa takia erilainen kuin useimmat muut elämänvalinnat. Muita suuria valintoja ovat asumistapa, liikkuminen ja liikkuminen ja toisessa vaakakupissa läheisiinsä vaikuttaminen, julkinen esiintyminen, järjestöihin ja politiikkaan osallistuminen, äänestyskäyttäytyminen yms. Periaatteessa lähes kaikki valinnat vaikuttavat ympäristötaseeseen, ja tämän kaikenkattavuuden hahmottamiseen se on mitä oivallisin apuväline.

***

Tämä on teesini toinen ja ainakin toistaiseksi viimeinen osa. Ensimmäinen osa käsitteli asiaa makrotalouden ja koko yhteiskunnan näkökulmasta. Tästä eteenpäin keskityn kirjoittamaan yksityiskohtaisemmista asioista ja käsittelemään ajankohtaisia ilmiöitä teesini valossa.

Keskustelu

Yhteensä 3 kommenttia ja/tai paluuviitettä kirjoitukseen “Yksilön ympäristövastuu”

  1. Veloena 19.8.2005 klo 11:25:

    Mmh, tulipa mieleen tuosta kamelista ja neulansilmästä… jos et ole vielä kuullut, mistä se tulee, nytpä kuulet. Antero Järvisen mainiossa kirjassa ihminen ja eläimet kertoo, että entisaikaan itäisen välimeren alueella kaupungit olivat ympäröidyt muurein. Muurissa oli suuri, kaksiovinen portti, jonka avaaminen oli työlästä, sekä neulansilmäksi kutsuttu, kävelijälle avoin aukko, jolla toki oli vahti yölläkin. Jos kaupunkiin tuli yöllä yhden kamelin saattue, vartiomies ei välttämättä jaksanut avata suurta porttia vaan kameli laitettiin NEULANSILMÄN LÄPI. Kameli pääsi neulansilmästä läpi vain, kun siltä otettiin kaikki kantamukset ja se ryömi polvillaan. Mainio vertaus siis tuo että rikas pääsee taivaaseen yhtä helposti kuin kameli neulansilmästä 😉

    Ja samahan se ekologiseen elämäänkin pätee. Ei ollenkaan mahdotonta, eikä kauhean epämukavaakaan. Vähäsen vain kantamusten hölläämistä ja ehkä joskus fyysistä rasitusta…

  2. Ruso 19.8.2005 klo 11:40:

    Pahoittelen, että kommentoin kirjoituksesi sivuraidetta: lisääntymistä ekotaseen kannalta. Toisaalta pidät sitä mielenkiintoisena esimerkkinä sen vaikutusten kantaessa yli sukupolvien. Pahoittelen myös kommenttini teoreettisuutta.

    Kirjoitit aikaisemmin ympäristön hyvinvoinnin olevan perustava arvo sen vuoksi, että (ihmis)elämä riippuu siitä: “jokainen normaalijärkinen aikuinen tajuaa, että ilman toimivaa ekosysteemiä millään muulla maallisella ei ole mitään väliä.”

    Tässä mielessä ympäristön hyvinvointi on arvokasta vain ihmiselämän kannalta; mikäli meitä ei ole, olisi kai aika samantekevää, missä jamassa muu maailma lepää.

    Samalla sitten ekotaseen näkökulmasta lapsettomuus näyttää järkevältä valinnalta. Ja jos kaikki olisivat näin järkeviä, ihmiskunta lakkaisi olemasta ja samalla mielekäs puhe ympäristöarvoista.

  3. Lipsanen 19.8.2005 klo 16:38:

    Kiitos Veloena tuosta kameli ja neulansilmä -jutusta. Se antaa tosiaan uuden näkökulmaan tuohon vanhaan vertaukseen. En sitä aiemmin tiennyt.

    Henrikin kanssa olen eri mieltä. Vaikka ekosysteemi onkin välttämätön edellytys ihmiselämälle, ei siitä seuraa, että se olisi arvokas vain ja ainoastaan ihmiselämän kannalta. Sinänsä näen, että arvojen olemassaolo riippuu ihmisestä, niitä ei muutoin ole. Mutta voin pitää arvossa myös sitä ekosysteemin monimuotoisuutta, joka maailmaan jää minun täältä poistuttuani.

    Ihmiskunnan olemassaoloa uhkaa ennemmin lisääntyminen kuin sen puute. Tietysti jos kaikki lopettaisivat lisääntymisen ihmiskunta lopulta lakkaisi olemasta. Lisääntymättömyydestä ei siis ole maksiimiksi siinä mielessä, että siitä voitaisiin yleistää sääntö, jonka mukaan kukaan ei saa lisääntyä. Toisaalta vastakkainen maksiimi, jossa kaikkien pitäisi lisääntyä, on vielä tuhoisampi: siinä menee ihmiskunnan lisäksi suurin osa muustakin ekosysteemistä. Siksi, ja monesta muustakin syystä, spekulointi lisääntymisen loppumisella ja siitä seuraavalla ihmiskunnan katoamisella on turhaa. Sellaista uhkaa ei ole, mutta lisääntymisestä seuraavat uhkat ovat todellisia.