Lipsanen & Ruso

Vapauden ja vastuun suhteesta

Jos on täysin vapaa, kantaa myös täyden vastuun. Vapauden ja vastuun kytkös on tiukka. Hyvinvointivaltioksi kutsuttu instituutio antaa kuitenkin mahdollisuuden luistaa vastuistaan. Jos ei esimerkiksi voi tai halua huolehtia toimeentulostaan, valtio tulee apuun. Yhteiskunnalla pitää kuitenkin olla oikeus vaatia vastinetta antamalleen. Jos ulkoistaa vastuunsa yhteiskunnalle, ulkoistaa samalla vapauttaan. Opiskelijalta vaaditaan opintoviikkoja (tai mitä pisteitä ne nykyään ovatkaan) opintotuen vastineeksi, työttömältä tällä hetkellä lähinnä saavutettavana olemista.

Oksa käyttää vapauden ja vastuun sijaan käsitteitä ”oikeus” ja ”velvollisuus”. Käsitteillä on eri merkitys, mutta ne ovat riittävän lähellä, jotta voimme katsoa puhuvamme käytännössä samasta asiasta. Lainaan hänen kirjoitustaan:

Esimerkiksi kun yksilöllä on oikeus opiskella, hänelle astuu voimaan velvollisuus suorittaa opintoja järjestelmän vaatimalla tavalla.

Minun nähdäkseni jokaisella on oikeus opiskella ilman, että yhteiskunnan tai minkään muun tahon täytyy tätä oikeutta erikseen antaa. Jos haluaa opiskella jossain oppilaitoksessa eikä vastata oppimisestaan täysin itse, antaa opetuksen järjestämisen vastuun myötä myös vapauttaan ja joutuu noudattamaan kyseisessä oppilaitoksessa vallitsevia sääntöjä (jotka ovat joko laitoksen itsensä tai yhteiskunnan määräämiä). Jos haluaa luistaa myös kuluista vastaamisen vastuusta, niin sikäli mikäli yhteiskunta tai jokin stipendejä myöntävä taho katsoo aiheelliseksi myöntää taloudellista apua joutuu tietysti mukautumaan myös sen ehtoihin. Mutta oikeudesta opiskella ei sinänsä seuraa mitään velvollisuuksia järjestelmää kohtaan.

Myös Oksa kirjoittaa vapaudesta, mutta vastuun sijaan hän nostaa sen vastinpariksi tasa-arvon. Oksa kirjoittaa:

Vapaus ja tasa-arvo eivät ehkä ole yhtä ilmeinen pari kuin ensin mainittu, mutta yhtä elimellisesti toisiinsa liittynyt. Täydellisen vapauden vallitessa ei ole tasa-arvoa ja taas täydellisen tasa-arvon vallitessa ei ole vapauksia.

En rinnastaisi vapautta ja tasa-arvoa tuolla tavalla. Todennäköisesti se johtuu siitä, että käsitämme tasa-arvon eri tavalla. Vasemmistolaiselle täydellinen tasa-arvo on kaikkien yksilöllisten erojen poistamista: tasa-arvo on täydellistä vain, jos kaikki ovat samanlaisia ja kaikilla on samat resurssit. Tuo tilanne tietysti toteutuu vain kloonattujen ihmisten totalitaarisessa yhteiskunnassa, ja siellä vapaudesta ei juuri voitane puhua. Oikeistolaiselle täydellinen tasa-arvo on mahdollisuutta toteuttaa yksilöllisiä tarpeitaan ja toiveitaan samoin mahdollisuuksin kuin kuka tahansa muu. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin otsikolla Oikeistolainen tasa-arvo; en toista tässä kaikkea mitä siellä jo sanonut.

Oksa väittää, että Ahon ehdotus elämäntapabonuksista terveydenhoidossa (katso edellinen merkintäni) jollain tarkemmin määrittelemättömällä tavalla ”onnistuu loukkaamaan sekä tasa-arvoisuutta että vapautta”. Vasemmistolaista tasa-arvomäärettä ehdotus ei tosiaankaan täytä, koska se ei ole luonteeltaan tasoittava (tasapäistävä). Samat mahdollisuudet se kuitenkin antaa, ainakin siinä muodossa jossa itse sitä ehdotin toteutettavaksi. Vapautta ehdotus suorastaan edistää, sillä se mahdollistaa valinnan. Kantamalla itse enemmän vastuuta omasta terveydestään saa vastineeksi bonusta hoitokustannuksista. Jos taas ei halua kantaa vastuuta, voi vaihtoehtoisesti maksaa enemmän. Vapaus ja vastuu ovat, kuten pitääkin, tiukasti kytköksissä toisiinsa. Valinta jää jokaiselle itselleen.

Keskustelu

Yhteensä 2 kommenttia ja/tai paluuviitettä kirjoitukseen “Vapauden ja vastuun suhteesta”

  1. Ruso 4.9.2005 klo 17:10:

    Nikon väite etenee houkuttelevasti. Hän korostaa yksilön vapautta ja sitä kautta yksilön vastuuta vapaiden valintojen seurauksista. Epäterveellisten elämäntapojen seurauksena on rasite terveydenhoitojärjestelmällemme ja siten epäterveellisesti elävän tulee myös kattaa toimintansa seurausten kustannukset. Kaikkea tätä perustellaan mahdollisuuksien tasa-arvolla: kaikilla on mahdollisuus valita toisinkin.

    Vastakkainen näkemykseni etenee seuraavasti:

    1) Hyvinvointiyhteiskunnan (vasemmisto tuntuu usein pyrkivän hyvinvointivaltioon) perusajatuksena on taata mahdollisuuksien tasa-arvo; ts. hyvinvointiyhteiskunnan tarkoituksena on taata mahdollisuuksien rajoissa (joista vasemmistolla ja oikeistolla eri näkemykset) kaikille riittävä ponnahduslauta tavoitella sitä, mitä kukin katsoo parhaimmaksi tavoitella. ”Kaveria ei jätetä”, heikointa on autettava.

    2) Suomessa vallitsee laaja konsensus siitä, että kaikille taatut terveydenhoitopalvelut on hyvinvointiyhteiskuntaa määrittävä tekijä. Kääntäen: ilman kaikille taattuja terveydenhoitopalveluita emme voi puhua hyvinvointiyhteiskunnasta eli mahdollisuuksien tasa-arvosta. Onnellinen elämä ei saa jäädä siitä kiinni, että ei saa tarvitsemaansa apua sairauden yllättäessä.

    3) Hyvinvointiyhteiskunnassa on siis kyse heikon (tässä tapauksessa siis terveyden suhteen) auttamisesta.

    4) Epäterveet elämäntavat voidaan tulkita heikkoudeksi. En mene nyt tässä tarkemmin heikkotahtoisuuden (miksi ihminen tekee jotain, minkä tietää haitalliseksi?) ongelmaan, josta on väännetty kättä vuosisatoja.

    5) Ja siten terveydenhoidosta ja siihen liittyvästä päätettäessä ihmisiä ei tule luokitella elämäntapojensa mukaan.

    Tästä näkökulmasta mahdollisuuksien tasa-arvo ei siis merkitse valtiollisten järjestelyiden käytäntöjä läpileikkaavaa periaatetta, vaan minimiturvan takaamista kaikille yhteiskunnan jäsenille (Siitä kuinka pitkälle tässä on mentävä, on erimielisyyttä. Porvarin näkökulmasta tasa-arvo näyttäytyy liian usein tasapäistämisenä, josta Nikokin mainitsi).

    Toisaalta samalla kannatan haittaveroja (siis että esim tupakkaveroin katetaan tupakasta aiheutuvat kulut) epäterveellisille tuotteille samoin perustein kuin Ahon mallissa. Onko ajatteluni ristiriitaista, kun ottaisin veroin sittenkin kantaa ihmisten elämäntapoihin. Perustelen veronkantoa menetelmänä vastata epäterveellisten elämäntapojen seurauksiin/kustannuksiin 1) demokratian muotoseikoilla, 2) veronkannon ymmärtämisellä vakuutuksena ja 3) byrokratian välttämisellä.

    1) Ahon mallissa lääkäreille annetaan kohtuuttomasti valtaa. Haittaveromallissa vaaditaan kohtuullisen suuri yksimielisyys (siis eduskunnan kanta ja tätä tukeva kansalaismielipide, tutkimustulokset jne.) jonkin tavan (esim tupakanpolton) haitallisuudesta. Näin vältetään mielivalta eli se, että yksittäisten lääkärien mieltymykset ’oikeista’ elämäntavoista vaikuttaisi toimintaan (kallonsa halkaissut moottoripyöräilijäkin on vain hoidettava, vaikka kahaaminen on aivan itseaiheutettua).

    2) Haittavero toimii kuin vakuutus. Esim tupakkaa poltettaessa haittavero maksetaan siltä varalta, että sattuu sairastumaan ja tarvitsee em kuvaillun hyvinvointiyhteiskunnan palveluita. Ajatus on linjassa muun veronkannon kanssa. Varakas, jolla on jotain menetettävää, maksaa enemmän veroja vakuuttaakseen yhteiskuntarauhan varojensa turvaksi.

    3) Haittaveromallissa lääkärin ei tarvitse miettiä ketä hoidetaan ja millä kustannuksin hoidetaan (ts. hoitaa byrokratiaa, joka myös maksaa). Lääkäri vain hoitaa kaikki eteen tulevat tapaukset.

    Mainittu ristiriita siis häviää erottamalla hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta koskevat kysymykset (periaatteena maksetaan sitä enemmän, mitä enemmän touhu hyödyttää) ja hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen tuottamista koskevat kysymykset (periaatteena kaikille samanlaisina taustaan katsomatta. Ahon mallin ongelmana on sekoittaa edelliset jälkimmäiseen.

  2. Lipsanen 7.9.2005 klo 10:43:

    Ensiksi on hyvä huomata, että tässä asiassa ”Lipsasen malli” on hieman eri kuin ”Ahon malli”. Ymmärtääkseni kommentoit minun malliani, jossa nimenomaan lääkärin asema korostuu. Vastaan.

    ”1) Ahon mallissa lääkäreille annetaan kohtuuttomasti valtaa.”

    Kysehän ei ole siitä, että keneltäkään kiellettäisiin hoito. Lähtökohta on, että palvelut tarjotaan ”kaikille samanlaisina taustaan katsomatta” – kuten vaadit. Mutta samalla annetaan mahdollisuus valita: hoidon voi maksaa rahalla (ilmaistahan se ei nykyisinkään ole) tai sitten voi edistää hoitotulosten täyttymistä muokkaamalla omia elintapojaan ja saada siitä vastaavan hyvityksen. Ja kyllä: minusta lääkäri on paras asiantuntija arvioimaan sitä, minkälaista hoitoa kukin tarvitsee. Elämäntapamuutokset ovat osa hoitosuunnitelmaa.

    ”2) Haittavero toimii kuin vakuutus. Esim tupakkaa poltettaessa haittavero maksetaan siltä varalta, että sattuu sairastumaan ja tarvitsee em kuvaillun hyvinvointiyhteiskunnan palveluita.”

    Ei muuten toimi. Tai sittenhän Viipurin torilta tai Tallinnan satamasta tupakkansa ostaneelta pitäisi kieltää hoito, koska hän on jättänyt vakuutusmaksunsa maksamatta. Sitäkö vaadit? Tuolloinhan hoidon saamisen ehtona pitäisi olla, että pystyy todentamaan vakuutusmaksujen tallentamisen. Kuitit tupakoista siis talteen ja keuhkosyövän tullessa kuittipino Kelalle, niinkö?

    Entä sitten rasva? Sen myynnistähän ei haittaveroja kerätä, ja tuotantoa suorastaan tuetaan. Millä tavoin rasvan liikakäyttäjät maksavat vakuutusmaksunsa? Entä huonokuntoiset? Kuinka yhteiskunta etukäteislaskuttaa ihmisiä siitä, että nämä päästävät itsensä rapakuntoon?

    ”3) Haittaveromallissa lääkärin ei tarvitse miettiä ketä hoidetaan ja millä kustannuksin hoidetaan (ts. hoitaa byrokratiaa, joka myös maksaa).”

    Haluaisin tietää, kuinka hoitaisit liikuntaaharjoittamattomuusveron kevyellä byrokratialla. Byrokratia voidaan ulkoistaa Kelalle, joka korvaukset muutenkin käsittelee. Ei sitä nykyiseen verrattuna juuri lisää synny: lääkäri merkitsee vain ylös mitä hoitosuunnitelmavaihtoehtoja on tarjottu ja mitä potilas on valinnut. Kelassa annettujen ohjeiden perusteella päätetään, minkälaisiin korvauksiin asiakas on tekemiensä valintojen perusteella oikeutettu.

TWITTER @nlipsane

AIHEPIIRIT

YLLÄPITO