Lipsanen & Ruso

Kansalaisjärjestöt ja yhteiskunnallinen päätöksenteko

Verkkouutiset kirjoittaa:

Hallitus aikoo lisätä tukeaan kansalaisjärjestöille, jotta ihmiset niiden kautta saataisiin aktiivisemmin osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Kolmannen sektorin järjestöjen asemaa vahvistamalla pyritään hyödyntämään niiden kyky toimia tavallisten kansalaisten ehdoilla.

Ja jatkaa:

Oikeusministeri Leena Luhtanen (sd.) korostaa kyseessä olevan erittäin merkittävä hanke, sillä mikäli järjestöt ja vapaaehtoistyö kyetään luontevasti saamaan yhteiskunnan käyttöön, sen yhteisvaikutus voi olla hyvinkin suuri.

Luhtanen muistutti, että vaikka Suomi pärjää hyvin demokratiavertailuissa, ongelmia esiintyy entistä enemmän. Kansalaiset eivät osallistu politiikkaan, lisäksi on useita erillisryhmiä, kuten nuoret, syrjäytyneet ja maahanmuuttajat.

Periaatteessa kuulostaa hyvältä, mutta riippuu toteutuksesta. Uskon, että suhteellisen pienilläkin lisäpanostuksilla kansalaisjärjestöistä voi saada enemmän irti, kunhan muistetaan järjestökentän moninaisuus. Ei pidä odottaa, että järjestöt sitoutuvat hallitusohjelman toteuttamiseen tai ylipäänsä sellaiseen työhön, joka säännönmukaisesti olisi samansuuntaista kulloinkin vallassa olevien tahojen tavoitteiden kanssa.

Voi olla, että ministereissä ja virkamiehissä on niitä, jotka näkevät tässä tavan ottaa kansalaisjärjestöt osaksi konsensusta ja hioa niistä pahimmat särmät pois. Vallan vahtikoiria kuitenkin riittää, luotan siihen. Itse uskon yhteistyöhön enemmän kuin vastakkainasetteluihin: hyvinkin erilaisten tahojen kanssa on voitava tehdä yhteistyötä tai ainakin käytävä keskustelua. Yhteistyö ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ollaan kaikesta samaa mieltä. Erimielisyyksiä ei pidä lakaista maton alle, muttei myöskään turhaan kärjistää.

Liian usein poliitikot tarjoavat kansalaisille osallistumiskeinoksi pelkkää äänestämistä. Viimeksi sain seurata sitä Zero Carbon City -tilaisuudessa, joka oli British Councilin lukiolaisille järjestämä ilmastotapahtuma tiedekeskus Heurekassa. Sielläkin tarjottiin useampaan otteeseen ratkaisuna sitä, että sitten kun nuoret pääsevät äänestämään niin he vaihtavat nykypolitiikot hyviin tyyppeihin. Naurettavuuteen asti sen vei brittikansanedustaja Colin Challen (Labour), joka käsiäänestytti yleisöä siitä, kuinka moni äänestäisi häntä, jos hän olisi ehdolla yleisön vaalipiirissä. Lukiolaisten kriittisyys ilahdutti: vain harva käsi nousi.

Vakioargumentti kansalaisjärjestöjen osallistumista vastaan on, etteivät ne edusta koko kansaa. Niiden kautta kuuluu aktiivien mielipide, ja usein samat aktiivit vaikuttavat useammassakin eri järjestössä. Tottahan se onkin. Myös asukasyhdistystoiminnassa mukana olevana tiedän oikein hyvin, ettei seurojen hallituksiin valikoidu kattavaa edustusta alueen asukkaista ja heidän mielipiteistään. Sama pätee muuhunkin järjestökenttään. Sitä vain ei pidä nähdä ongelmana: ei kansalaisjärjestöihin pidä suhtautua kuin edustukselliseen demokratiaan. Ne tekevät vaikuttamistyötä, ja siinä aktiivisten äänen pitääkin kuulua. Varsinainen päätöksenteko kuulukoon edelleen yleisissä vaaleissa valituille valtuutetuille ja edustajille.

Oireellista on, että usein kansalaisjärjestöjen epäedustuksellisuutta kritisoivat tahot eivät tunnusta argumenttia, jos se kohdistetaankin esimerkiksi työmarkkinajärjestöihin. Kokonaisuutta tarkasteltaessa on kuitenkin nähtävä – ja myös kyseenalaistettava – niin työntekijä- kuin työnantajajärjestöjen asema yhteiskunnassa. Kansalaisjärjestöinä en niitä pidä – ne ovat osa institutionalisoitua valtiomahtia. Jos ne olisivat aitoja kansalaisjärjestöjä, jotka toimisivat samoin pelisäännöin kuin muutkin, voisin jopa harkita sellaiseen kuulumista. Väitän, että tämä on olennainen kysymys, kun keskustellaan kansalaisyhteiskunnan roolista: ei ole perusteltua, että pelisäännöt eivät ole kaikille järjestöille samat. Työmarkkinajärjestöt on palautettava normaaleiksi kansalaisjärjestöiksi.

Samaan tapaan voi kyseenalaistaa muidenkin institutionalisoitujen tahojen aseman, kuten valtionkirkon. Ruso kirjoitti aiheesta viime kuussa, en toista hänen argumenttejaan tässä.

Yhteistyö kansalaisjärjestöjen ja edustuksellisen demokratian välillä on tervetullutta, kunhan molempien erilainen rooli tunnustetaan ja tiedostetaan. Kansalaisjärjestöistä ei saa tulla sen enempää edustuksellisten päätöksentekoelinten käskyläisiä kuin korvikkeitaan. Lisäksi on huolehdittava siitä, että järjestökentällä pelisäännöt ovat kaikille osapuolille samat.

Kirjoita kommentti

 

TWITTER @nlipsane

AIHEPIIRIT

YLLÄPITO