Kuvittele seuraava tilanne.
Olet taloyhtiössäsi hallitusaktiivi. Yhteistyö sujuu kitkatta, toiminta on mielekästä ja katsot kaikkien hallituksen jäsenten toiminnan arvokkaaksi taloyhtiön kannalta. Erästä kokousta jatketaan sitten kaljatuoppien äärellä ja opit tuntemaan muut henkilökohtaisemmin. Yksi heistä esittää yhden rasistisen kommentin.
Kuinka toimit? Hymähteletkö vaivautuneena hänen puheelleen? Vastustatko varovaisesti? Lyötkö jopa nyrkkiä pöytään? Jos vastustat ääneen, niin teetkö sen kahden kesken vai muun hallituksen läsnä ollessa?
Kuvittele toinen tilanne.
Olet korkeassa poliittisessa virassa ja joudut edustamaan Suomea kansainvälisillä areenoilla. Yhteistyö tuntuu erityisen mielekkäältä silloin, kun koet konkreettista edistystä tärkeissä kysymyksissä, kuten esimerkiksi ihmisoikeuskysymyksissä. Samalla tiedät hyvin, ettet voi hyväksyä eräiden yhteistyömaiden poliittista kulttuuria.
Kuinka toimit? Hymähteletkö vaivautuneena kyseenalaiseksi katsomiesi hallintojen toiminnalle? Vastustatko varovaisesti? Lyötkö jopa nyrkkiä pöytään? Jos vastustat ääneen, niin turvaudutko kahdenkeskiseen diplomatiaan vai pyritkö multilateraaliseen vaikuttamiseen?
Molemmissa tapauksissa vaakakuppien punnukset ovat samat. Toisella puolella on käytännöllinen edistyminen tärkeiksi katsomissasi asioissa, olivat ne sitten taloyhtiö- tai kansainvälistä politiikkaa. Toisella puolella et haluaisi vahvistaa kyseenalaiseksi katsomasi tahon asemaa yhteisössä.
Milloin puuttuminen on hyödyllistä? Milloin puuttuminen on haitallista? Jos puuttua, niin millä välineillä?
Milloin periaatteet on laitettava yhteistyön edelle? Milloin yhteistyö on ylin periaate?
valittaja 13.1.2006 klo 1:30:
Lähestyisin retorisia (?) kysymyksiäsi onnellisuuspsykologian näkökulmasta. Yleensä ihmiset pyrkivät onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen ja haluavat nähdä itsensä hyvinä ja älykkäinä. Ympäristöstä toivotaan omaa identiteettiä tukevaa, ei hajottavaa palautetta. Siis kannustusta tai vähintäänkin hymistelyä.
Tutkimusten mukaan ihminen reagoi voimakkaammin negatiivisiin kuin positiivisiin ärsykkeisiin. On arvioitu, että yhtä negatiivista palautetta pitää seurata viisi positiivista, jotta tunnetila ei jää miinuksen puolelle. Ja positiiviset ajatuksethan parantavat muistia ja terveyttä ja sen sellaista, joten ihmiset haluavat mieluiten pysytellä onnellisuusilluusion vaikutuspiirissä. Muotoilisinkin kysymyksen “yhteistyö vai periaate?” muotoon “positiivinen vai negatiivinen palaute?”
Jos täysin tuntematon ihminen tulee kritisoimaan maailmankuvaasi, elämäntapaasi ja luonnettasi, saatat jättää kritiikin niin sanotusti omaan arvoonsa. Mahdollisesti ajattelet, että kritisoijalla on mielenterveysongelmia. Negatiivinen palaute laukaisee defenssin, eikä palaute muuta mitään.
On täysin eri asia, jos samansuuntaista kritiikkiä esittää paras kaveri nuotion ääressä kaljapullo kädessä filosofisessa tunnelmassa: “Kuule Ruso, oletko ajatellut…” Pidät tästä ihmisestä, arvostat hänen ajatuksiaan ja sitä paitsi olet hänen mökillään – vaikka et olekaan samaa mieltä hänen kanssaan, jäät kenties ajattelemaan.
Kannatan puuttumista. Mitä aiemmin oikaistaan kurssia, sitä vähemmän mennään metsään. Ratkaisevaa on, kuka puuttuu, miten ja missä tilanteessa.
Tietysti on erilaisia tilanteita. Jos presidentti X on painamassa nappia, joka laukaisee puoli maailmaa tuhoavan atomipommin, lienee turhaa sievistelyä jäädä miettimään sovinnollista lähestymistapaa. Mutta jos on kyse asenteista ja pitkäaikaisista kontakteista, kannatan huomaamatonta, ystävällistä ja kunnioittavaa vaikuttamista. Yhteistyötä periaatteisiin pääsemiseksi.
Sitten tullaan vielä siihen, että toiset ovat kovakalloisempia kuin toiset. Ja valtioiden ja kulttuurien välinen kommunikointi se vasta hankalaa onkin. Mutta samalla tavalla on kyse toisen integriteetin kunnioittamisesta. Muutoksen välttämättömyys on perusteltava järkisyin sydämellisessä ilmapiirissä.