Lipsanen & Ruso

EU, älä jätä mua!

Parhaat yhteiskunnalliset kädenväännöt koskevat häkellyttäviä kysymyksiä. Euroopan Unioni on tällainen. EU on liukas saippua: juuri kun siitä luulee saaneensa otteen, se luiskahtaa käsistä.

Yhdet korostavat kansallisvaltioiden luovuttaneen EU:lle huomattavaa valtaa melkein jokaisella politiikan alueella ja täten painottavat EU:n liittovaltioluonnetta. Toiset korostavat kansallisvaltioiden suvereenisuutta: EU:lla on juuri niin paljon valtaa kuin jäsenvaltiot tälle suovat.

Kolmannet näkevät EU:n jossain kansainvälisen järjestön ja liittovaltion välimaastossa, liikkeessä, prosessina (esim. Alex Stubb). Tällöin saatetaan painotettaa, että perinteiset valtio-opilliset käsitteet eivät sovellu kuvaamaan EU:a (esim. Kimmo Kiljunen, joka käyttää termiä ylikansallinen unioni).

Unelmaa ikuisesta rauhasta on teemana käsitelty ainakin renessanssiajan utopiaromaaneista lähtien (esim Thomas More tai Erasmus). Erilaiset ehdotukset valtioliitoista on aiheen kaksoissisarena vähintään yhtä vanha. EU:a pidetään onnistuneena rauhanprojektina. Ennen keskusteltiin tykkien välityksellä.

Toisaalta tälläkään valttikortilla ei voi kuitata EU:iin liittyviä ongelmia, kuten ns. demokratiavajetta. Voidaan myös muistuttaa EU:n itsekkäästä globalisaatiopolitiikasta ja protektionistisesta kauppapolitiikasta maailmanrauhaa haittaavina tekijöinä (esim. Thomas Wallgren).

Mitä sitten tavoitella? Joskus sanotaan, että EU on taloudellinen jättiläinen, mutta hajanaisuudestaan johtuen poliittinen kääpiö. Täten sen institutionaalisia rakenteita tulisi selkiyttää niin, että EU:lla olisi yksi ääni maailman asioissa.

Toisaalta heikkoudessa voi olla voimaakin. Poliittinen voima kun on kaksiteräinen miekka; sitä voidaan käyttää myös väärin. Suopeasti tulkittuna heikkous voikin näin olla poliittista varovaisuutta. Joidenkin Hansa-nostalgikkojen mielestä EU:n tulisikin pidättäytyä vain taloudelliseksi liitoksi.

Toisaalta organisatorisella sekamelskalla saavutettu heikkous ja siten poliittisen varovaisuuden voima tapahtuu pienten jäsenmaiden kustannuksella. Selkeät säännöt takaavat nimittäin pienille äänivallan asioissa, joissa niiltä ei ole perinteisesti kysytty mitään.

Oli miten oli, EU ei paistattele tällä hetkellä suosion valokeiloissa (esim viimeaikainen EVA-selvitys). Sanotaan, että EU on kriisissä ja toimintakyvytön (esim Lissabonin strategia). Impivaaralaisuus nostaa päätään.

Emme tiedä, mikä EU on. Emme myöskään tiedä sen suuntaa. Silti EU tuntuu aivan liian tärkeältä projektilta heitettäväksi poliittisen historian puupalttooseen.

EU, mä tarvitsen sua!

Keskustelu

Yhteensä 2 kommenttia ja/tai paluuviitettä kirjoitukseen “EU, älä jätä mua!”

  1. Lauri Tierala 29.3.2006 klo 8:44:

    EU:n tilaa surkutellessa unohdamme usein laajemman perspektiivin: se on kehittynyt valtavalla nopeudelle. Integraatio alkoi 50 vuotta sitten ja varsinainen Euroopan unioni perustettiin 13 vuotta sitten. Jos kävisi Euroopassa 20 vuoden välein, ei voisi kuin ihmetellä täällä nyt vallitsevaa kriisitunnelmaa ja itseruoskintaa.

    Eri asia on, että integraation alkuvaiheissa, II maailmansodan jälkitunnelmissa, Euroopan yhdistyminen oli myös ”alhaalta” lähtevä haave. Se momentum on jossain vaiheessa hukattu kokonaan.

    Syyttävä sormi voinee osoittaa kuitenkin Brysselin oman toiminnan lisäksi myös ajan henkiseen ilmapiiriin: kyyninen postmodernismi ja valtava uusi poliittinen projekti eivät helposti mahdu samaan maanosaan.

  2. ruso 29.3.2006 klo 10:39:

    Lauri T: ”Eri asia on, että integraation alkuvaiheissa, II maailmansodan jälkitunnelmissa, Euroopan yhdistyminen oli myös “alhaalta” lähtevä haave.”

    Tärkeä huomio. Aina kun EU:n punainen lanka on hukassa, tulisi muistaa tärkeä tunne: ei-koskaan-enää. Luulenpa sen elävän kuitenkin voimakkaana eurooppalaisissa. Kiistat neuvottelupöydissä on nastempi juttu kuin kiistat taistelutantereella.

Kirjoita kommentti

 

TWITTER @lipsanenruso

AIHEPIIRIT

YLLÄPITO