Siimes erosi vasemmistoliiton puheenjohtajan paikalta. Aiheen käsittely on tuntunut kevyeltä: asia on todettu, taustariidoilla spekuloitu ja lopuksi jaettu Siimeksen huiman äänipotin pesää. Sen sijaan tempauksen historiallista merkitystä ei olla juurikaan käsitelty.

Pelissä on vasemmistoliiton identiteetti puolueena. Yhtäältä puolue on kommunistien perinnekilta. Toisaalta monille äänestäjille vasemmistoliiton historiallinen tausta on merkityksetön. Heille puolue edustaa ikään kuin aitoa vasemmistoa demareiden ollessa heidän silmissään sitä vain kuoreltaan.

Monille vasemmistoliitto on yhtä kuin Siimeksen persoona. Puolueen identiteetin rakentumisen kannalta valovoimaisen, karismaattisen, valtavalla äänipotin valtuutuksella eduskunnassa istuvan ja taitavan väittelijän kanta ei voi olla merkityksetön. Mitä hän sitten sanoi?

Siimeksen mukaan hän ei ole valmis edesauttamaan entisten taistolaisten valintaa eduskuntaan. Miksi ei? Ilmeisesti hän näkee entisessä taistolaisuudessa jotain moraalisesti kyseenalaista. Tässä hän ei halua olla mukana ja tulee identifioineeksi puolueensa sen mukaisesti.

Tempaus ravistelee puoluetta päättämään suunnastaan, tulee se olemaan sitten mikä tahansa. Yleisin arvio on ollut, että puolue linnoittautuu kommunistien perinnekillaksi ja menettää vääjäämättä merkityksensä.

Onko Siimes täysin vilpitön poliittinen ajattelija vai sittenkin valtapoliittinen taktikko? On äärimmäisen vaikea uskoa, ettei hänellekin puolueen historiallisella taustalla olisi ollut mitään merkitystä hänen liittyessään mukaan liikkeeseen. Oman ilmoituksensa mukaan hän ei ole kuitenkaan minkään sortin sosialisti.

Samalla Siimes tulee antaneeksi aseet vasemmistoliiton maltillisemmalle, em. ’aitovasemmistolaiselle’ suunnalle. Demariryhmään siirtymistä harkinneen Siimeksen mukaan sosialidemokraatit kun eivät siten ilmeisesti olisi myöskään minkään sortin sosialisteja.

Joka tapauksessa Siimes-show tulee jäämään tärkeänä episodina suomalaisen jonkin sortin sosialismin ja sen eri ilmenemismuotojen historiaan.