Lipsanen & Ruso

Epäilyttävä politiikka

Politiikka on kirosana. Poliitikko mielletään epäilyttäväksi henkilöksi. Miksi?Siksi, että valtapoliittinen peli näyttää turhan usein ajavan sekä ihanteita että käytännöllisiä ratkaisuja koskevien kantojen ohi.

Ajankohtaiseksi esimerkiksi käy Paavo Lipposen (muitakin tietysti löytyy) toiminta. Eduskunnan puhemies (tärkein virka demokratiassa) tunnetaan Nato-myönteisyydestä, vaikka presidentinvaalien aikaan hän varoitteli Niinistön Nato-myönteisyydestä.

Viimeisessä YLE:n lauantaiseurassa hän palasi alkuperäiseen kantaansa alleviivaten jälleen omaa Nato-myönteisyyttään todeten, että Suomen tulisi periaatteessa kuulua länsimaisten demokratioiden yhteistyöjärjestöihin – siis myös Natoon.

Mikä on politiikasta saatu vaikutelma (vrt. kulissien takaiset tosiasiat)?

1) Puolue-etu menee isänmaan edun edelle. Esimerkkitapauksessa vaikutelma on siis, että SDP:n etu presidentinvaaleissa meni Lipposen itsensä arvioiman isänmaan edun edelle.

2) Poliitikko on houkutuksille altis. Lipponen oli jo valtiomiessarjan odotushuoneessa eikä hänellä olisi mitään hävittävää rohkeissa poliittisissa kannoissa. Silti valtapoliittinen kampitus oli liian houkuttelevaa.

3) Poliitikko kiertelee eikä uskalla ottaa kantaa. Lipponen laimensi periaatteellisen kantansa sisällöllisesti tyhjällä selostuksella siitä, ettei liittyminen ole välttämätöntä (YLE raportoi uutisissaan vain tästä). Miksi ihmeessä? Politiikassahan mikään ei ole välttämätöntä.

4) Poliitikko ei uskalla ajatella. Lipponen peräänkuulutti lauantaiseurassa analyyttisempaa keskustelua Natosta, joka on monitahoisempi kysymys kuin kyllä-ei-inttäminen antaa ymmärtää. Totta. Lipponen aloitti kuitenkin pääministerinä 1995, mutta analyyttisiä kantoja Natosta ei olla yleisessä keskustelussa häneltä kuulunut.

5) Poliitikko on ylimielinen. Toive analyyttisesta keskustelusta antaa ymmärtää, että Lipposella itsellään olisi siihen jotain annettavaa. Miksi Lipponen ei valaise asiaa? Eikö kansa ymmärrä?

Kaikki vaikutelmat syntyvät valtapoliittisen pelin seurauksena, mikä ei tietenkään tee pelaajistaan roistoja.

Lipponen saattaa hyvinkin ajatella, että Suomi viedään sujuvimmin Natoon Halosen puolestapuhumana. Hän saattaa myös pitää omaa painoarvoaan Nato-keskustelussa siinä määrin merkittävänä, ettei omien tukea lobbaamisessa kannata isänmaan edun nimissä riskeerata.

Demokratiassa joukot on siis voitettava puolelleen. Tällöin paradoksaalisesti demokraattinen avoimuus ei ole aina parasta asiansa edistämisen taktiikkaa.

Kadunmiehen silmissä ratkaisee kuitenkin vaikutelmat, ei kulissientakaiset tosiasiat. Taktinen viisaus näyttää helposti kyynärpäätekniikalta – epäreilun pelin hengeltä. Poliitikon ei siis tarvitse olla roisto vaikuttaakseen roistomaiselta.

Samalla kansalainen odottaa em vaikutelmaluettelon vastakohtina edustajaltaan isänmaan edun ajamista, selkeitä kantoja, rohkeaa yhteiskunnallista ajattelua välttäen halpahintaisia houkutuksia ja lukkiutumista norsunluutorniin.

Ei ihme, että politiikka epäilyttää.

Kommentointitoiminto on pois käytöstä.