Lipsanen & Ruso

Vihreän politiikan aatteellisesta perustasta

Luin sitten Vihreän Liiton liikennepoliittisen ohjelman ”Liikkumisen pakosta liikkumisen vapauteen” (pdf). Ohjelmasta huomaa, että tässä (ja monessa muussakin) asiassa vihreät ovat järjen ääni suomalaisessa politiikassa. Ohjelmassa puututaan olennaisiin kysymyksiin ja esitetään realistisia ja ennen kaikkea oikeansuuntaisia toimenpide-ehdotuksia. Voisin allekirjoittaa ohjelman itsekin lähestulkoon täysin.

Ohjelmassa käsitellään joitakin asioita, joita olen itsekin aiemmin nostanut esiin. Vihreät vaativat esimerkiksi tonttikohtaisista minimipysäköintinormeista luopumista. On ilahduttavaa huomata, että vihreissäkin halutaan purkaa yhteiskunnan sääntelyintoa. Jos halutaan, että ympäristökysymykset saadaan integroitua talouteen ei kannata hyökätä markkinoita vastaan vaan pitää kääntää ne toimimaan ympäristön puolesta.

Myös VR:n monopoliasema saa vihreiltä kritiikkiä, joskin vihreät purkaisivat sitä minun ehdotustani maltillisemmin. Vihreät vaativat paikallisen rautatieliikenteen rahoituksen siirtämistä alueellisille viranomaisille ja samalla sen kilpailuttamista, koska ”[m]uuten on mahdollista, että valtion yhtiölle asettama tuottotavoite saavutetaan alueellisten joukkoliikenneviranomaisten maksamalla tuella” (s. 17). Voidaan kuitenkin kysyä, onko vihreiltä tässä loppunut kesken rohkeus vai johdonmukaisuus? Jos kerran on ongelma, että VR voi sanella hinnat paikallisessa rautatieliikenteessä, niin eikö sama ongelma ole myös valtion tilaamassa kaukoliikenteessä? Iso osa kaukojunaliikenteestä liikennöidään valtion tuella eikä VR:n omalla riskillä. Jos koko monopoliaseman purkaminen on vihreille liian radikaalia, niin eikö edes ostoliikenteen voisi kilpailuttaa myös valtakunnallisesti samoin perustein kuin paikallisliikenteenkin?

Toinen omituisuus ohjelmassa on, että yhdyskuntarakenteesta puhuttaessa mainitaan asumisväljyyden kasvu, mutta sitä ei millään lailla kytketä ohjelman muihin teemoihin eikä sen suhteen esitetä mitään toimenpide-ehdotuksia. Miksi se sitten ylipäänsä mainitaan?

Vihreät eivät hyvistä ajatuksistaan huolimatta kuitenkaan ole minun puolueeni. Tämä siksi, että minun on vaikea nähdä ympäristökysymyksiä aatteellisena perustana puolueelle. Ympäristöasiat ovat myös liian tärkeitä jätettäväksi yhdelle puoluelle. Ne eivät saa jäädä vihreiden asiaksi siinä missä esimerkiksi maatalouskysymykset ovat marginalisoituneet keskustan asioiksi.

Koska ympäristöasioita voi ajaa minkä väristen lippujen alla tahansa ei ympäristöaatteesta sinänsä voi johtaa juurikaan poliittisia toimenpide-ehdotuksia. Voidaan vaatia hiilidioksidipäästöjen vähentämistä, mutta keinot niiden toteuttamiseen ovat väistämättä joko oikeistolaisia tai vasemmistolaisia. Siksi vihreä liike on tuomittu ikuiseen ristiriitaan sini- ja punavihreyden välillä. Johdonmukainen politiikka edellyttäisi kuitenkin puolen valitsemista, mutta siitä taas seuraisi toisen puolen kaikkoaminen joukoista. Näinhän on monessa Euroopan maassa, jossa vihreät ovat huomattavasti Suomen vihreitä punaisempia, jo tapahtunutkin.

Ympäristöpuolueen ongelma on myös se, etteivät kaikki politiikan osa-alueet juurikaan liity ympäristökysymyksiin. Siksi vihreille onkin muodostunut jonkinlainen traditio siitä, minkälaiset kannat kuuluvat heidän agendaansa. Esimerkiksi erilaisten vähemmistöjen kysymykset ovat keskeisellä sijalla, vaikkei niitä ympäristökysymyksistä voikaan johtaa. Niissäkin voin vihreiden näkemykset tosin useimmiten allekirjoittaa silloin, kun oikeuksia ei tulkita kollektiivisesti. Valitettavasti myös jo mainittu punavihreys sekä jossain määrin feminismi kuuluvat vihreään traditioon, ja niitä en voi hyväksyä.

Välillä vihreiden traditionaalinen agenda on myös suoranaisessa konfliktissa ympäristöasioiden kanssa. Selkeimmin tämä näkyy perhepolitiikassa. Vihreiden lapsiperheohjelmassa hyvää on adoption painottaminen, mutta muutoin sen lukeminen ei ole ollenkaan niin iloista kuin liikennepoliittisen paperin. Vaikka väestöräjähdys onkin yksi maailman vakavimmista ympäristöuhkista, niin ohjelmassa nimenomaisesti painotetaan, että vihreille ”[l]apsiperhepolitiikka ei ole väestöpolitiikkaa”. Yhtä hyvin liikennepoliittisessa ohjelmassa voitaisiin sanoa, että ”yhdyskuntasuunnittelu ei ole liikennepolitiikkaa”. Mihin katosi vihreiden globaali näkökulma? Uusien kulutusyksikköjen synnyttämistä ei kritisoida sen enempää kuin muissakaan puolueissa.

Kaikkea hyvää siis vihreille, mutta ympäristökysymysten ratkaisussa luotan enemmän aatteellisesti johdonmukaisempiin puolueisiin. Johdonmukaisuuden nimissä on tietysti tunnustettava, että aikamoisia sillisalaatteja monen muunkin puolueen aatteet ovat. Esimerkiksi kokoomuslaisuus on sekoitus niin konservatiivisuutta kuin liberalismiakin maustettuna vielä jonkin sortin sosiaalireformismillakin. Ympäristöaatteesta nuo eroavat kuitenkin siten, että ne ovat kaikki oikeita aatteita, joista voidaan johtaa poliittisia toimenpide-ehdotuksia. En nyt mene pidemmälle niihin, mutta lupaan palata asiaan vielä joskus tulevaisuudessa.

Keskustelu

Yhteensä 2 kommenttia ja/tai paluuviitettä kirjoitukseen “Vihreän politiikan aatteellisesta perustasta”

  1. Timo Riitamaa 8.5.2006 klo 11:21:

    Voisitko kirjoittaa vähän lisää ”aatteesta”? Yllä toteat ”minun on vaikea nähdä ympäristökysymyksiä aatteellisena perustana puolueelle.” ja toisaalla ”Jo lähtökohta on banaali: kuinka sukupuoli voisi olla aatteellisesti yhdistävä tekijä?”

    Siis yhteiskunnallisen sääntelyn määrä tai tuotantovälineiden hallintotapa voi olla aatteen perusta, mutta ei ympäristönsuojelu tai tasa-arvo? Tästä olisi kiinnostavaa lukea lisää, koska juuri nyt en ymmärrä sinun ajatteluasi ollenkaan.

    Jatkaen, kun sanot: ”ympäristökysymysten ratkaisussa luotan enemmän aatteellisesti johdonmukaisempiin puolueisiin”, voisitko avata tätäkin hieman lisää? Minusta kun näyttäisi, että juuri johdonmukaisuus ympäristöasioissa olisi sitä kaikkein arvokkainta johdonmukaisuutta ympäristökysymysten kannalta.

  2. Lipsanen 8.5.2006 klo 12:49:

    Voi olla, että tapani määrittää ”aate” on turhan kapea. Ymmärrän sen kuitenkin enemmän keinoihin kuin päämääriin liittyvänä asiana sekä siinä määrin kattavana, että yhteiskunnallisiin kysymyksiin voidaan pääsääntöisesti löytää ratkaisuehdotuksia aatetta soveltamalla. Ympäristöaate ei tuon mukaan perusteella olla aate, koska siitä ei voi juurikaan johtaa toimenpiteitä (ympäristöä pitää suojella, mutta miten?). Vielä vähemmän aatteen voi rakentaa sukupuolen pohjalle.

    Tasa-arvossa on jo enemmän rakennusainesta aatteelle. Ensiksi pitää kuitenkin määritellä se, haetaanko yksilöiden vai ryhmien välistä tasa-arvoa ja se, onko tavoitteena lähtökohtien tasa-arvo tai tasapäistäminen. Mutta nuo ovatkin sitten sellaisia asioita, joihin aatteiden pitäisi pystyä vastaamaan.

Kirjoita kommentti

 

TWITTER @nlipsane

AIHEPIIRIT

YLLÄPITO