Työ on tekijänsä kannalta sekä identiteetti- että toimeentulokysymys. Työttömyys merkitsee näin haastetta sekä elämänilolle että toimeentulolle. Analogisesti työttömyyden katsotaan merkitsevän haastetta yhteiskuntamoraalille ja kansantaloudelle.
Entä jos meillä on sittenkin varaa työttömyyteen? Ihminenhän on iät ajat halunnut päästä helpommalla ja niin automaatio onkin pitkän kehityksen tuloksena tuotannon apuna. Vehkeet tekevät suuren osan töistä, tuottavat vaurautta ja työttömyysaste olisi näin suoraan verrannollinen yhteiskunnallisen kehitysasteen kanssa.
Samalla jäljelle jääneet ja uuden vaurauden varaan syntyneet työt ovat usein abstraktimpia luonteeltaan. Aivoista on tullut keskeinen tuotannontekijä. Näin joutilaisuus on jopa hyödyksi, kiirehän tappaa ajattelun.
Tällainen epäsovinnainen ajattelutapa edellyttää lujaa uskoa ihmiseen kahdessa mielessä.
Ensinnäkin tällöin on uskottava aina löytyvän niitä, joille joutenolo ei riitä, jotka hamuavat hiukkasen lisää vaurautta ja jotka ovat näin aktiivisesti astumassa vetojuhdiksi. Vauraus ei synny tyhjästä, vaikka koneet olisivatkin apuna.
Toiseksi on myös uskottava, että vetojuhtien avaramielisyys riittäisi suvaitsemaan joutilaisuutta ja samalla siihen tahtoen tai tahtomatta päätyviä. Suopeus perustuisi käsitykseen, että kaikkien panos olisi ainakin epäsuorasti erilaisten kansalaisaktiivisuuden muotojen kautta käytössä eräänlaisena kollektiivisena tai kulttuurisena aivokapasiteettina. Olisi kyettävä ajatukseen, että joutilas ei välttämättä ole laiskuri.
Ensimmäiseen uskon, jälkimmäiseen vähemmän sen ollessa jännitteisessä suhteessa ensimmäisen kanssa: esimerkiksi taloyhtiötalkoissa ahkera on taipuvainen halveksumaan sitä, joka tulee vain lenkkisaunaan. Ahkeran toimeliaisuudesta on siis ainakin seurattava joutilasta enemmän kahisevaa takataskuun.
Näin työttömyys näyttäytyy edelleen ongelmana, vaikka se puettaisiinkin ajattelua ruokkivan joutilaisuuden kaapuun. Mieltä ei voi olla kuitenkaan askarruttamatta anekdootti rannalla makoilevasta miehestä, jonka kaveri patistelee tätä töihin vaurastumaan. Mies kysyy, mitä tehdä kaikella raadannalla ansaittavilla rikkauksilla. Vastaukseksi tarjotaan rannalla rentoutumista.
Alammeko olla jo riittävän vauraita, että voisimme ainakin teoriassa sopivin yhteiskunnallisin järjestelyin ottaa hiukan löysemmin rantein?
e.e. maa 12.10.2006 klo 20:18:
Onko työttömyys ongelma?
Yksilön kannalta vastaus on yksinkertainen: Työttömyys on ongelma vain jos hänestä siltä tuntuu. Ainakaan itselle se ei olisi mikään ongelma, mikäli minulla olisi siihen varaa – 10 miljoonaa tililläni keksisin tarvittaessa muitakin touhuja päivieni ratoksi kuin perinteisen työnteon. Toiselle riittää vähempikin, niin kuin esimerkiksi tekstin rannalla makaavalle miehelle.
Yhteiskunnan kannalta Ruso asettaa kysymyksen kirjoituksensa lopussa: ”Alammeko olla jo riittävän vauraita, että voisimme ainakin teoriassa sopivin yhteiskunnallisin järjestelyin ottaa hiukan löysemmin rantein?”
Nykypolitiikkahan on jo tähän vastannut myöntävästi. Esimerkiksi minimipalkat ovat kannanotto, että työtä, joka on tätä halvempaa, ei tarvitse tehdä. Otetaan mieluummin löysin rantein ja hoidetaan muutamalle sadalle tuhannelle ihmiselle leipää pöytään käsittämättömien byrokratioiden kautta ts. sopivin yhteiskunnallisin järjestelyin, kuten Ruso kiteyttää. Kysymys kuuluu pikemminkin: Kuinka kauan meillä on tähän varaa?
ruso 13.10.2006 klo 9:37:
E.E.Maa: “minimipalkat ovat kannanotto, että työtä, joka on tätä halvempaa, ei tarvitse tehdä.”
Minimipalkat lakina on tulkittavissa näin.
Työehtosopimusasiana kyse kuintenkin, että jengi ei suostu tekemään alle ko rajan. Pallon voi heittää myös vastapuolelle: ilmeisesti ko työtä ei katsota riittävän tärkeäksi, että siitä kannattaisi maksaa (ts että sitä ei kannata ostaa) toimeentulon takaava korvaus (ts kyseessä tällöin ostajan kannalta turha tai melkein turha työ). Tällöin kysymys kuuluu: olisiko meillä varaa mobilisoida porukkaa turhaan työhön?
e.e. maa 13.10.2006 klo 12:40:
Ei kyse ole työn tärkeydestä, vaan kannattavuudesta.
Leivänmyynti pikku maalaispuodissa voi olla hyvinkin tärkeätä työtä, mutta jos leipiä ei myydä tarpeeksi minimipalkan maksamiseen nähden on kauppiaan laitettava puoti kiinni ja ohjattava vähät asiakkaat läheiseen hypersupermarkettiin. Paikalliselle mummolle, joka ei rollaattorillaan pääse kinoksien läpi markettiin, ostetaan joku tuomaan leivät kotiin.
Surullisinta tässä on se, että joku ihminen saattaisi oikeasti haluta tehdä tuonkin työn, vaikka sitten alle minimipalkan. Riippumatta siitä onko hän antanut millekään liitolle valtuutusta neuvotella myös omista asioistaan, Ihalaisen Lasse tulee ja sanoo että: “Hopi hopi… kotiin vaan täyttämään niitä työkkärin lappuja!”
Kaikki häviää, mutta Hakaniemessä ollaan tyytyväisiä.
Sami Suomalainen 18.10.2006 klo 15:45:
Tässä olet e.e. maa hyvin oikeassa. Suomessa ay-liikkeellä on liikaa valtaa, ja se vaikuttaa liikaa työpaikkakohtaiseen sopimiseen. Tämä ei tarkoita sitä, että haluaisin lakkauttaa ay-liikkeet, päinvastoin. Niillä on vain liikaa sananvaltaa sellaisissa asioissa, jotka pitäisi pystyä sopimaan yhteisymmärryksessä yrityskohtaisesti työnantajan ja työntekijän välillä. Ay-liikkeen pitäisi keskittyä enemmän neuvontatoimintaan ja työntekijöiden tukemiseen kuin markkinoiden jäykistämiseen.