Vesa-Matti Loirin kiekoista kaksi on viime päivät vallannut musiikkiämyrini. Toisessa tulkitaan Eino Leinon runoja (sarjan ensimmäinen vuodelta 1978) ja toisessa Juha Vainion mainioita lauluja (2003).

Levyt ovat helmiä. Suuret teot eivät taivu määritelmiksi, ne kuitenkin tunnistaa. Nämä levyt ovat suuria: ne ovat ajattomia, suurella sydämellä tehtyjä ja niiden kansiin on kelvannut tekijöiden painattaa puumerkkinsä.

Onko suuruus edes mahdollista politiikassa? Saadakseen äänensä kuuluville on liityttävä joukkoon, toimittava ryhmässä ja tuettava itselleen vieraalta tuntuvia päätöksiä. On tyydyttävä kompromisseihin, siis uhrattava voimavärit pastellisävyjen tieltä.

Voiko poliitikko koskaan kaiken päätöksenteon jopa rituaalinomaisen arjen jälkeen ylpeydellä allekirjoittaa kaikki ne päätökset, joihin sattui mukaan?

Entä Loirin levyt? Nekään eivät olisi suuria ilman upeita sävellyksiä, iskeviä runoja, oivaltavia sovituksia ja suvereeneja bändejä, jotka puolestaan huutavat nimenomaan Loiria tulkitsijakseen.

Suuret teot näyttävätkin olevan tekoja yksilöiden, mutta samalla myös tekoja joukkojen.