Ongelmatonta energiavaihtoehtoa ei ole. Suomessa rakennetaan rohkeasti ydinvoimaa. Sitä pidetään edullisena: atomin halkaisulla irtoaa hillittömästi energiaa ja sähkönsaanti on tasaisen varmaa.

Onko edullisuutta kuitenkaan todella koeteltu markkinoilla? Toimivat markkinat ovat kuin tori: kauppapaikka kuhisee kauppiaita, myytäviä hyödykkeitä ja valintojaan tekeviä asiakkaita.

Sähkömarkkinat eivät toimi näin. Tarjoajia ei voi sanoa olevan kuhisemalla, tuotevalikoimat ovat suppeahkot ja suurin ostaja on teollisuus, jonka tuotteiden selosteissa ei kerrota energianlähdettä kuluttajien valistuneiden valintojen pohjaksi.

Peruskuluttaja ostaa siis suoraan tai välillisesti sähköä juurikaan erittelemättä tarkemmin, mitä sähköä. Suurin osa ostaa sähkönsä kuin sian säkissä. Ruokakaupastakaan ei haeta ‘Ruokaa’ mustissa säkeissä, joiden yllätyksiä ihmetellään vasta kotona.

Aidoilla markkinoilla koeteltaisiin energiavaihtoehtojen suosio. Jos esim. ydinvoima ei menisi kaupaksi, turhan tuottamista ei voitaisi pitää edullisena. Jos taas kysyntä ylittäisi odotukset, voimaloita tarvittaisiin edelleen lisää. Jokainen ostopäätös on äänestyspäätös ja energiatuotannostakin voitaisiin ainakin teoriassa päättää kuluttajien toimesta sähkötoreilla.

Jos puolestaan väitettäisiin, ettei valtavia voimalainvestointeja voi käytännössä alistaa kuluttajien mieltenheilahteluille, väitettäisiin samalla, ettei aitoja sähkömarkkinoita itse asiassa haluta.

Tässä tapauksessa energiahuolto katsottaisiin strategiseksi infrastruktuurihyödykkeeksi – kauppapaikan rakennuspalikaksi, josta itsestään ei tulisi käydä kauppaa.

Kysymys kuuluukin: millaisena hyödykkeenä sähköä on pidettävä?