Poliittinen keskustelu on kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät muutamat aallot. Levitessään kaikkien tietoisuuteen ne myös pikku hiljaa hälvenevät. Sitten odotetaan seuraavaa heitettävää kiveä.
Suomalaisen median pulssi on yleensä noin yksi heitetty kivi eli syke per muutama päivä: lampi on pieni ja keskustelu nopeasti läpikoluttu. Lehtimiehet ja poliitikot ruokkivat toisiaan: ensimmäiset haluavat juttuja, jälkimmäiset näkyvyyttä. Lopputuloksena syntyy usein onttoa höpinää, kunhan nyt vähän polskitaan.
Ontto höpinä ei kestä tiukempaa tarkastelua ja näin tarvitaan uusi juttu.Onton höpinän rituaaleihin kuuluu lisäksi vaatia muilta laadukkaampaa julkista keskustelua sen sijaan, että itse sellaista käytäisiin.
Laadukkaamman keskustelun vilpitön vaatimus puolestaan merkitsisi toivetta valjastaa aaltojen energia sen käyttövoimaksi, mitä todella halutaan sanoa. Toiveen vilpitön esittäjä haluaa selkeyttä hälinään, ajattelua älämölyyn.
Vanha oppi on edelleen pätevä: älä sano, mitä ajattelet, vaan ajattele, mitä sanot. Ja toisinaan on viisasta olla ihan hiljaa. Mediapulssi ei ole elämän ehto.
Lassi 11.2.2007 klo 11:51:
Niin, kummin päin se nyt sitten loppujen lopuksi on? Kumpi oli ensin, muna vai kana?
Se laadukkaampi keskustelu.. kun tuota.. minusta tuntuu, että me kaikki kannatamme mielipiteen vapautta ja laajaa keskustelua aiheesta kuin aiheesta niin kauan, kun se keskustelu ei uhkaa meidän omia ajatuksiamme. Jos keskustelu jatkuu vapaana, joudumme ennemmin tai myöhemmin sellaiseen kiusalliseen tilanteeseen, jossa vanhat ajatuksemme alkavat näyttämään ontoilta ja kyseenalaisilta. Sen myöntäminen on liian kiusallista, joten valitsemme mieluummin joko asioiden sotkemisen tai totaalisen vaikenemisen.