Syytös suomettuneisuudesta on tapa vaientaa poliittiset vastustajat. Toisen näkemys on helppoa maalata milloin minkäkin tahon nöyristelyksi, kun tämä ei satu miellyttämään. Tämä näkyy sekä nykypäivää että menneisyyttä koskevassa keskustelussa.

1) Nato-keskustelu on hyvä tämän päivän esimerkki. Jäsenyyden vastustajat kuvataan kylmän sodan reliikeiksi ja siten vanhojen kunnon Moskova-aikojen suomettuneiksi. Kannattajat leimataan joko Brysselin herroiksi tai Washingtonin ahterin nuolijoiksi.

2) Jatkosota olkoon esimerkkini historiasta. Suomalaisilla on hämmästyttävä tarve puhua “erillissodasta” ja “aseveljeydestä” saksalaisten kanssa sen sijaan, että oltaisiin oltu liittolaisia Natsi-Saksan kanssa. Joidenkin mukaan liittolaisuuden tunnustus olisi sotasyyllisyyden tunnustamista ja siten suomettunutta puhetta. Toisaalta liittolaisuuden kieltäminen on juuri sitä kylmän sodan “puolueettoman” kiemurtelua tosiasioiden (samassa rintamassa yhteistä vihollista vastaan kutsutaan usein liitoksi) edessä.

Kenen joukoissa Suomi seisoo tai on seisonut? Siinä näyttää olevan traumamme, joka pääsee pinnalle suomettuneisuuspuheissa. Trauman perinne on vähintään itsenäisyyden ikäinen. Jo sisällissodasta puhuttaessa saksalaisten ja venäläisten osuutta joko vähätellään tai liioitellaan riippuen puhujasta.

Emmehän halua olla rähmällään. Tämä korostuu näin itsenäisyyspäivän aattona. Siksi suomettumispuheet saavat meidät valppaiksi.

Ja siksi liittoutumiset nousevat elämää suuremmiksi kysymyksiksi.