Lipsanen & Ruso

Elävän demokratian paradoksi

Politiikka on valtapeliä aatteiden ja ihmisten. Joskus aatteet ja ihmiset kulkevat käsi kädessä, toisinaan taas ei. Kekkosen takaliston nuolentaan perustuneessa järjestelmässä jäsenkirjan kantajan yhteys aatteisiin oli väljä: aate väistyi usein oman edun tieltä.

Ylipolitisoituneen 70-luvun seurauksena puolueen jäsenkirja on näin totutusti merkinnyt halveksuttavaa opportunismia. Pelimerkit oikealla värillä on tiennyt voittoa, riskinä tosin väärä väri suhdanteiden kääntyessä.

Vaikutukset ovat tuntuneet pitkään. Poliittiseen liikkeeseen liittymistä on karsastettu. Kynnys on ollut korkea, eikä väriä olla julkisesti tunnustettu. Myöskään virkamiehen riippumattomuutta ja pyytetöntä hallituksensa palvelusta ei olla pidetty itsestäänselvyytenä: sitoutumaton on korostanut sitoutumattomuuttaan, jäsenkirjalainen on luimuillut vaikeana.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Nuoremmilla polvilla on vähemmän komplekseja. Puoluetoimintaa ei enää häpeillä, vaikkei sitä aina mainostetakaan. Harrastus on hauskaa ja omiakin uskalletaan kritisoida, vaikka tietty pehmeämmin.

Kehitystä on pidettävä myönteisenä. Äänestäminen, kampanjointi, julkinen väittely, mutta myös puoluetoiminta joko olemassaolevissa liikkeissä tai uusia perustaen vahvistaa demokratiaa. Jokainen tavalla tai toisella esitetty mielipide on sen käyttövoimaa, siis myös puoluepoliittinen sitoutuminen.

Terveessä demokratiassa mitä enemmän on jäsenkirjoja, sen vahvempaa on sitoutuminen paitsi poliittisiin liikkeisiin, myös itse poliittiseen järjestelmään ja elävään demokratiaan. Virkamiehelläkin on nykyisin helpompaa. Jäsenkirjan ottamalla tulee nimittäin samalla tunnustaneeksi pelisäännöt. Näin jäsenkirja ei aseta palvelususkollisuutta kyseenalaiseksi, vaan itse asiassa vahvistaa sitä.

Askel terveempään poliittiseen kultuuriin on siis otettu. Toinen askel on vielä ottamatta. Jäsenkirja ei ole häpeä, mutta värin vaihtaja tulkitaan refleksinomaisesti epäilyttäväksi tuuliviiriksi. Samalla unohdetaan, että:

1. Ihminen saattaa tarkastaa ajatuksiaan ja muuttaa mielipidettään.
2. Vaikka ajatukset pysyisivätkin samoina, poliittinen liike saattaa muuttua siitä, millainen se jäsenen liittymishetkellä oli.
3. Vaikka ajatukset ja puolue pysyisivätkin samoina, saattaa maailma muuttua ja ajaa molempien ohi.

Puoluepoliittisessa arviossa muuttujia on siis kolme: tavoitteita X, maailmantilassa Y, kannattaa tavoitella puolueessa Z. Niinpä on yllättävää, ettei puolueturismia esiinny enemmän ja että puolueen vaihtoa halveksitaan loikkariutena.

Nähdäkseni koko ikänsä yhdessä liikkeessä vaikuttanut on epäilyttävämpi. Jos broilerin kaikki kaverit on puoleesta, onko tällä valmiutta erota siitä sen harhautuessa epäilyttäville teille. Tarvitaan lisää Jörn Donnereita!

Eli siis: sekä sitoutuminen poliittisiin liikkeisiin että aina potentiaalisen loikkarin tietynlainen sitoutumattomuus ovat molemmat elävän demokratian merkkejä. Siinä elävän demokratian paradoksi.

Keskustelu

Yhteensä 5 kommenttia ja/tai paluuviitettä kirjoitukseen “Elävän demokratian paradoksi”

  1. Niko Lipsanen 9.2.2009 klo 17:31:

    ”Nähdäkseni koko ikänsä yhdessä liikkeessä vaikuttanut on epäilyttävämpi.”

    Kuinka kauan voimme vielä pysyä kokoomuksessa, ettemme olisi epäilyttäviä? Vai lasketaanko sinun kohdallasi se, että olet joskus ollut osakuntien ehdokkaana ylioppilaskuntavaaleissa, loikkaamiseksi?

    En kyllä keksi yhtään puoluetta, johon tekisi mieli loikata. Pitäisikö meidän siis perustaa oma valtioepäilijöiden puolue?

  2. ruso 9.2.2009 klo 18:58:

    Mulla nyt 8v takana…

    Pointtina se, että periaatteellinen valmius vaihtoon pitää aina olla.

    Omasta näkökulmastani puolue on kehittynyt parempaan… Jos Katainen kutsuu itseään vieläkin liberaaliksi konservatiiviksi, niin perusvire on mielestäni kallistunut ensimmäiseen.

    Eli tällä hetkellä ei tarvetta puoluevaihtoon, eikä potku riitä valtioepäilijöiden perustamiseen. Näin on hyvä!

  3. Ukko Metsola 11.2.2009 klo 17:13:

    ”Jäsenkirja ei ole häpeä, mutta värin vaihtaja tulkitaan refleksinomaisesti epäilyttäväksi tuuliviiriksi.”

    Ruson mainitsema refleksinomaisuus on tässä tärkeä sana. Puolueloikkarien vieroksuminen saattaa olla yllättävän geneettistä alkuperää.

    Ihmisten ryhmäkäyttäytymistä ohjaa vahva ”tribalismi”, suomeksi kai heimolaisuus. Määritämme oman identiteetimme aina suhteessa johonkin toiseen, siis klassinen ”me vs. muut”.

    Vaikka loikkaamisen pitäisi olla yksilön oma valinta, niin se on samalla myös potku heimon/puolueen henkisiin nivusiin. Tällainen aiheuttaa ryhmän sisällä ”epätasapainotilan”, kun itse kukin joutuu miettimään, onko heimon arvoissa tai asenteissa jotain vikaa kun se ei enää kelpaakaan kaikille.

    Tähän rinnastettavaa ”byrokraattista tribalismia” esiintyy muuten myös ministeriöiden välillä. Sielläkin pitäisi saada virkamiehet kiertoon ja katselemaan asioita eri perspektiivesitä, mutta (vapaahetoiset) vaihdokset jopa osastojen välillä ovat melko harvinaisia.

    Se mikä näyttää elävän demokratian paradoksilta, voikin olla silkkaa biopolitiikan realismia.

    Tunsin joskus lukio-aikoina viehättävän naisen (SDP). Nyt – lähes 20 vuotta myöhemmin – muistan hänen kerran sanoneen, että puolueesta ei voi erota. ”Sitä ei anneta anteeksi ikinä!”

    En ollut tuolloin minkään puoleen jäsen, mutta kommentti jäi kaikumaan korvissani.

    Ukko

    PS. 12 vuotta kokoomuksessa…

  4. Hanna Laurén 26.3.2009 klo 23:52:

    Pointin kaksi allekirjoitan mukisematta. Ensimmäinen väittämä puolestaan osui siinä määrin ”henkisille kasseille” (vai mitkä ne nyt oli?), että joudun hieman valottamaan näkökulmaani. Tämän teen silläkin uhalla, että kyse on vanhasta blogikirjoituksesta ja aikamies Ruso on todennäköisesti jo ehtinyt jalostaa ajatuskukkasiaan.

    Ehkä nykyinen (=alhainen) poliittisen sitoutumisen aste kotimaassamme ei johdukaan yleisestä sitoutumiskammosta tai sisäisestä pörssimeklaristamme, vaan siitä että aika on ajanut pahasti sotien jälkeisen järjestö- ja puoluekulttuurimme ohi. Toisin sanoen; muuttuja Y pätee enemmän tai vähemmän kaikkiin vanhoihin valtapuolueisiin. Ilmiö on yleiseurooppalainen. Itävalta ja Suomi ovat tässä suhteessa samasa veneessä. Suloisessa Suomessamme puoluekentän muutos tulee n. 10 vuotta jälkijunassa

    Ruson ”Zauberformel” tarjoaa myös nk. heikon muuttujan: tavoitteet (X). Valtiotieteiden lisensiaattinakin nykyisten valtapuolueiden yhteiskunnallisten tavoitteiden ymmärtäminen on yhtä helppoa kuin vaikkapa Marxin Pääoman tavaaminen ilman pitkää saksaa ja hegeliläistä koulupohjaa. Julkilausutut tavoitteet eivät eroa toisistaan ja julkilausumattomat sateenkaarenpäät taas eroavat usein puolueiden sisällä enemmän kuin niiden välillä.

    Kyse on siis enemmänkin homekoulunhajuisista toimintatavoista (mieluummin syön roiskeläppäpizzaa kun istun paikallisosaston sääntömäärïsessä kevätkokouksessa) ja näköalattomuudesta.

    Henkinen poliittinen kotini liippaa läheltä Iso-Britannain Liberaali Demokraatteja. Kuka ties pan-eurooppalainen puluetoiminta realisoituu, kun eläköidyn täältä Väli-Amerikasta. ”Se díos lo permita”.

    H. R. Laurén
    -poliittisesti koditon

  5. Paluuviite: www.blogispotti.fi (9.2.2009 13:27)

Kirjoita kommentti

 

TWITTER @lipsanenruso

AIHEPIIRIT

YLLÄPITO