Lipsanen & Ruso

YK, islam ja demokratia

Minareetti Tukholmassa
Minareetti Tukholmassa /
Niko Lipsanen 15.2.2007

Islam on viime päivinä ollut jälleen kerran kuuma puheenaihe. Nyt keskustelua ovat herättäneet erityisesti lapsiavioliitot. Siinä sivussa useimmilta on tainnut jäänyt huomaamatta YK:n ihmisoikeusneuvoston hyväksymä päätöslauselma, jossa uskontojen halventaminen rinnastetaan ihmisoikeuksien rikkomiseen (Reuters 26.3.09).

Päätöslauselmaa oli ehdottanut Pakistan ja sen takana oli lähinnä muita muslimimaita länsimaiden vastustaessa. Islam onkin ainoa uskonto, joka lauselmassa mainitaan erikseen.

Länsimaiseen ajattelutapaan ei sovi, että ihmisoikeuksia olisi ihmisten ohella myös ajatuksilla tai uskomuksilla. Aikaisemmin kirjoitin siitä, että eri uskontoja on voitava kritisoida samoin kriteerein. Siihen pitää lisätä, että uskontoja on voitava kritisoida siinä missä ideologioita ja mielipiteitäkin.

Neuvoston päätöslauselma ei ole ensimmäinen lajiaan, ja tuskin jää viimeiseksi. Kysymyksiä se joka tapauksessa herättää.

Ensinnäkin, islam on paitsi uskonto, myös poliittinen järjestelmä. Jos uskontojen kritisoiminen kielletään, niin kielletäänkö samalla myös poliittisen islamin arvostelu? Lienee selvää, että tämä ajatus on päätöslauselman taustalla. Islamin poliittinen puoli on niin tiiviisti kietoutunut uskonnolliseen sisältöön, että niitä on hyvin vaikea erottaa toisistaan.

Toiseksi, mitä tämä tarkoittaa YK:n tulevaisuuden kannalta? YK ei ole mikään maailmanpoliittinen valtakeskittymä nykyäänkään, mutta tällaisten päätöslauselmien myötä sen voi odottaa marginalisoituvan entisestään. Onko järjestö vielä mahdollista pelastaa, vai olisiko parempi ajaa se alas niin hallitusti kuin mahdollista?

Kolmanneksi, onko tämä vain esimakua siitä, mitä on odotettavissa kansallisella tasolla? Monessa länsimaassa muslimien osuus kasvaa vauhdilla, eikä tämä kasvava väestönosa välttämättä ole ainakaan länsimaisella mittapuulla kovin maltillista. Entä sitten, kun heidän osuutensa väestöstä kasvaa niin merkittäväksi, että heillä on valtaa myös kansallisissa parlamenteissa ja EU:ssa? Saammeko silloin nähdä vastaavia ihmisoikeuksien kavennuksia myös omassa lainsäädännössämme?

Vaara ei ole olematon. Naapurimaistamme esimerkiksi Venäjä saattaa olla muslimienemmistöinen jo 30 vuoden päästä (HS 1.2.09). Myös Norjassa ja Ruotsissa muslimien osuus kasvaa nopeasti. Malmön kaupungista ja erityisesti sen Rosengårdin kaupunginosasta on tullut epäonnistuneen integroitumisen malliesimerkki. Mellakoista ei ole kauan ja viime sunnuntaina räjähti vaihteeksi pommi (pommin asettajista ei ilmeisesti vielä ole tietoa).

Viimeistään siinä vaiheessa, jos naapurimaiden lainsäädäntö alkaa muistuttaa YK:n päätöslauselmia, voi meilläkin olo alkaa tuntua tukalalta.

Voimme tietysti toivoa, että kasvava muslimiväestö oppii arvostamaan länsimaisia vapauksia siinä missä vaikkapa Suomen tataarit. Mutta sen varaan ei kannata tuudittautua. Esimerkiksi Ranskan muslimeista 35 prosenttia ilmoittaa hyväksyvänsä ainakin joissakin tilanteissa ”väkivallan siviilikohteita vastaan islamin puolustamiseksi” (Pew 22.6.06). Se on huikean suuri luku.

Muslimien ei tarvitse saada edes enemmistöä voidakseen olla merkittävä tekijä poliittisessa päätöksenteossa. Ihmisoikeusneuvostossakin Venezuela ja Valko-Venäjä äänestivät muslimien rinnalla sananvapauden rajoittamisen puolesta. Eiköhän sitä kansallisistakin lainsäädäntöelimistä löydy tahoja, jotka näkevät vastaavanlaisen yhteistyön tarkoituksenmukaisena.

Ongelma on siinä, että demokratialla ei ole itsepuolustusmekanismeja. Jos enemmistö ei kannata länsimaisia vapauksia, niin ne kumotaan. Tällaisesta meillä on esimerkkejä Kekkosen ajan Suomessakin, ei siihen välttämättä edes muslimeja tarvita. Mutta voiko sen jälkeen enää puhua demokratiasta missään sellaisessa muodossa, missä olemme siihen tottuneet? YK tarjoaa varoittavan esimerkin, mitä ei ole syytä sivuuttaa keveästi.

Islamia ei saisi sanoa uhkaksi, sillä silloin syyllistyy islamofobiaan. Olisi muistettava korostaa sitä, että valtaosa muslimeista on maltillisia, kuten varmaan onkin. Mutta riittääkö osoitukseksi maltillisuudesta, että 64% Ranskan muslimeista ei ilmoita hyväksyvänsä väkivaltaa siviilikohteita kohtaan?

Entä uskaltavatko ne maltilliset muslimit nousta niitä vähemmän maltillisia vastaan silloin, kun ihmisoikeuksia pitäisi puolustaa? Suomessa äänensä on korottanut ainakin Husein Muhammed (vihr). Toivottavasti hän saa rinnalleen muitakin. Onkin tärkeätä, ettemme myötäile radikaaleja muslimeja, koska sillä tavalla kaikista konkreettisimmin käännämme selkämme niille maltillisille.

Islamin ja muslimien asettamisessa uhkakuvana oikeisiin mittoihin auttaa, jos vertaamme sitä Venäjään. Me teemme venäläisten kanssa kauppaa, matkustamme Venäjällä, venäläisiä asuu Suomessa. Tiedämme myös, että kun venäläisiin tutustuu, he ovat yleensä hyväsydämisiä ja mukavia ihmisiä. Silti tiedämme historiasta, että Venäjän kanssa on myös sodittu, ja osaamme olla varuillamme. Tiedämme myös, mitä ongelmia niissä maissa on, joissa venäläisvähemmistö on päässyt kasvamaan turhan suureksi. Näin ollen Venäjä koetaan ymmärrettävästi myös uhkaksi.

Samalla tavalla pitää suhtautua myös muslimeihin ja islamiin. Tehdään kauppaa, ollaan ystäviä ja otetaan maassa asuvat muslimit osaksi yhteiskuntaa. Luetaan, mitä Koraanissa ja haditheissa sanotaan. Muistetaan silti, ettei Euroopan ja muslimien historia ole aina ollut pelkkää rauhanomaista kanssakäymistä ja varotaan, ettei muslimivähemmistö pääse kasvamaan liian isoksi.

Muslimit ovat tervetulleita rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa siinä missä muutkin. Heidän on kuitenkin ymmärrettävä, että länsimaisista ihmisoikeuksista, mukaan lukien sananvapaus, emme tingi. Ja päätti YK ihan mitä hyvänsä, emme myöskään anna muslimeille tai millekään muille ryhmille erityisoikeuksia tinkiä niistä oikeuksista omien yhteisöjensä sisälläkään.

Keskustelu

Yhteensä 3 kommenttia ja/tai paluuviitettä kirjoitukseen “YK, islam ja demokratia”

  1. e.e.maa 9.4.2009 klo 15:38:

    Ensinnäkin kiitos tämän ajankohtaisen aiheen asiallisesta käsittelystä.

    Pakko kuitenkin puuttua yhteen ristiriitaan (vai olenkohan tulkinnut kirjoitustasi väärin):

    Toivotat muslimit tervetulleiksi rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa siinä missä muutkin. Toisaalta kehotat (suomalaisia?) varomaan, että muslimivähemmistö ei pääse kasvamaan liian isoksi.

    Tulisiko mielestäsi siis asettaa jokin raja sille, kuinka paljon toivotamme muslimeja tervetulleiksi? (Kuka tuon rajan voisi määritellä?) Vai tulisiko Suomeen tulevia / tulleita muslimeja käännyttää pois islaminuskosta sitä mukaa, kun vähemmistö on kasvamassa liian isoksi? Vai miten tämän yhtälön voisi muuten ratkaista?

  2. Niko Lipsanen 9.4.2009 klo 16:46:

    Huomasin itsekin tuon ristiriidan, mutta se on mielestäni vain näennäinen.

    Ajattele asiaa vaikkapa siltä kannalta, että järjestät juhlat. Ainakin kutsutut vieraat ovat tervetulleita, ehkä jokunen kuokkavieraskin mahtuu mukaan, mutta ei tietysti ihan kuka tahansa satunnainen kulkija. Joku raja on silläkin, kuinka paljon porukkaa bileisiin mahtuu.

    Eli haluan sanoa, että jatkossakaan se, että joku on muslimi, ei sinänsä tarkoita, etteikö hän olisi tervetullut. Mutta ei se tarkoita, että kaikki muslimit tai muutkaan ovat tervetulleita.

    Myönnän, että muotoilin sanomiseni vähän turhan epämääräisesti.

  3. Niko Lipsanen 21.4.2009 klo 0:18:

    Vistikin povaa YK:lle hankalia aikoja, kun islamilaiset maat alkavat vetää siellä omaa linjaansa. Kirjoitus liittyy YK:n rasisminvastustamiskonferenssiin.

Kirjoita kommentti

 

TWITTER @nlipsane

AIHEPIIRIT

YLLÄPITO