Presidentin valtaoikeuksia pohtinut perustuslakikomitea sai työnsä päätökseen. Työn lähtökohta oli vaikea. Yhtäältä puhtaan edustuksellista presidenttiä ei yleisesti ottaen haluttu ja toisaalta samalla tarkoituksena oli vahvistaa parlamentarismia. Perustuslakikomitealla oli näin ollen edessään mahdoton tehtävä.

Parlamentarismin henkeä noudatettaessa on vain kaksi selkeää vaihtoehtoa: koko presidentti-instituution lakkauttaminen tai tämän tehtävien määrittely puhtaasti edustukselliseksi. Kolmas selkeä vaihtoehto on vahva presidentti, mutta sellaista haluava ei ole parlamentarismin lipunkantaja.

Keskustelu paljasti parlamentaarisen demokratiamme viholliset. Korvia raastavaa oli kuulla istuvien kansanedustajien vakuuttelua siitä, kuinka pääministerin valta tarvitsee tasapainottajansa. Eduskunnassa on ainakin paperilla 200 hallitusvallan tasapainottajaa, presidentillä ei yhtään.

Toisin sanoen tällaiset kansanedustajat eivät halunneet varjella omaa valtaansa. Heille ei jostain syystä riitä vain asema hallituksen kumileimasimena. He ovat tämän päälle valmiita myös puolustamaan presidentin valtaa, jonka käyttöön eivät voi edes teoriassa puuttua.

Sitä nuukahtanut ja puuduttavan tylsä demokratiamme viimeiseksi tarvitsee. Eduskunnan kunnianpalautusta se tarvitsisi.

Kunniantuntoinen eduskunta kokisi olevansa herra, jonka eteen hallitusjuoksupojisto tulisi polvet tutisten. Elävässä demokratiassa pääministeri saa toki olla vahva, mutta eduskunnan puhemies ja poliittisten ryhmien johtajat olisivat sirkuksen tirehtöörejä. Heille olisi viime kädessä se ja sama, minkä värinen hallitus juoksisi heidän asiallaan. Olennaista on vain, että juoksevat. Puolueuskollisuus ei menisi ohi eduskunnan aseman ylimpänä vallankäytön elimenä. Sen asema olisi tässä mielessä pyhä.

Tällaiselle eduskunnalle presidentin valtaoikeudet eivät olisi mikään kysymys. Parlamentaarisen kontrollin ohittavaa valtaa ei yksinkertaisesti kuuluisi olla. Parlamentaarikot ovat parlamentarismin tärkeimpiä puolustajia. Nyt koettu ei vakuuta.