Julkisen sektorin hankkeiden kilpailuttaminen on yleensä parempi vaihtoehto kuin kilpailuttamatta jättäminen, mutta ongelmatonta se ei ole.

Kilpailuttamisen hyvät puolet ovat ilmiselviä. Ensinnäkin, koska kunnalla kuitenkaan ole osaamista kuin rajallisesti, on parempi ostaa osaamista sieltä, missä sitä on. Toisekseen, kilpailuttamalla säästetään usein selvää rahaa (käytän esimerkkinä kuntaa, mutta pääosin sama pätee myös valtioon).

Ilman kilpailuttamista käy helposti niin, että ostetaan kaverin firmalta tai sieltä, mistä on saatu parhaat kestitykset tai muut lahjat. Tai jos ei osteta ulkoa, niin paisutetaan byrokratiaa ja palkataan se kaveri joksikin osastopäälliköksi. Ylipäänsä, hoidetaan hommat niin tehottomasti kuin julkisella sektorilla on tapana tehdä.

Ehkä tärkein kilpailuttamisella saatava hyöty on avoimuus. Kun kunta järjestää avoimen tarjouskilpailun, on sen selväsanaisesti kerrottava, mitä se haluaa ostaa. Veronmaksajien on siten helppo nähdä, mihin heidän verorahojaan käytetään. Jos kunta tuottaisi palvelut itse, olisi erilaiset kulumomentit helpompi piilottaa byrokratian syövereihin.

Kilpailuttaminen lisää demokratiaa myös siksi, että asiakkaan asema on vahvempi kuin työnantajan. Työnantajan oikeutta määrätä työntekijöidensä tekemisiä säännellään monin eri tavoin, mutta asiakas voi vaatia mitä tahansa. Siksi kunta on vapaampi määrittelemään tarvitsemansa palvelun sisällön, kun se ostaa sen ulkoa.

Ongelmatonta kilpailuttaminen ei kuitenkaan ole. Kunnilta puuttuu kilpailuttamisosaamista, ja siksi kilpailutus menee liian usein pieleen. Ei saadakaan sitä, mitä haluttiin, tai joudutaan valituskierteeseen, kun jokin osapuoli katsoo tulleensa kohdelluksi väärin.

Sinänsä on hyvä, että valitusprosessi on olemassa. Muuten olisi liiankin helppoa laatia kilpailutusehdot niin, että ne suosisivat ennalta valittua firmaa. Kilpailun hävinneellä osapuolella voi kuitenkin olla kiusaus valittaa silloinkin, kun selkeää väärinkäytöstä on hankala osoittaa. Pahimmillaan pitkittyvät oikeuskäsittelyt voivat johtaa tilanteeseen, jossa kunnalle olisi ollut halvempi tilata alunperin selvästi kalliimpikin vaihtoehto ilman kilpailutuspyöritystä.

Kilpailuttaminen hankaloittaa myös pitkäaikaisten asiakassuhteiden syntymistä. Usein olisi parempi jatkaa sopimusta hyväksi osoittautuneen palveluntarjoajan kanssa kuin kilpailuttaa se uusiksi, mutta se ei välttämättä ole mahdollista. Toisaalta välillä voi olla tarve päästä huonosta palveluntarjoajasta eroon, mutta sekin voi olla hankalaa, jos tämä tekee taas seuraavalla kierroksella kilpailukriteerejä parhaiten vastaavan tarjouksen.

Yksityiset yritykset voivat hoitaa asiat vapaammin kuin kunta, koska ne toimivat omilla rahoillaan. Jos ne hoitavat sopimukset huonosti, niin siinä palaa vain vapaaehtoisten omistajien rahaa. Kunta sen sijaan pyörii veronmaksajien rahoilla, eikä verottaja kysy haluaako asiakas maksaa vai ei. Siksi kunnalla on ainakin periaatteessa velvollisuus käyttää varojaan järkevästi. Kilpailuttamisessa tämä tarkoittaa usein byrokratiaa, joka syö kilpailuttamalla säästetyt rahat.

Yksi moneen tilanteeseen sopiva ratkaisu on palveluseteli. Sillä kunta voi ulkoistaa paitsi palvelut, myös niiden kilpailuttamisen. Kunnan ei tarvitse järjestää kilpailuttamista, koska jokainen palvelusetelin saaja tekee sen itse. Palveluseteliä onkin syytä käyttää aina, kun tarjottava palvelu siihen soveltuu.

Valitettavasti palveluseteli ei käy läheskään kaikkiin julkisen sektorin hankintoihin. Esimerkiksi äskettäin uutisissa olleet Helsingin kaupungin kilpailuttamattomat kulttuuritapahtumatilaukset Pluto Finland -yhtiöltä (HS 5.9.10) olisi ollut hankala hoitaa palveluseteleillä. Voidaan tietysti kysyä, kuuluvatko erilaiset kulttuuririennot ylipäänsä kunnan järjestettäväksi, mutta se on jo eri keskustelun aihe se.

Toimivin ratkaisu lienee vain kehittää kuntien kilpailuttamis- ja hankintaosaamista. Välillä menee pieleen, mutta virheistä pitää oppia. Ideaalitilanteessa kilpailuttaminen olisi ydinosaamista, johon kunta keskittyisi. Kaiken muun voikin sitten ostaa ulkoa. Tai ehkä kilpailuttamispalvelutkin voi vielä joskus ostaa ulkoa, jolloin kunnalle jää vain niiden kilpailuttaminen sekä poliittinen päätöksenteko siitä, mitä verorahoilla ylipäänsä halutaan ostaa (ja se, milloin käytetään kilpailuttamisen sijaan palveluseteleitä).