Lipsanen & Ruso

Fillarin renessanssi

Aamuruuhkassa seisominen on mälsää puuhaa. Kotteroiden sisällä tunteet käyvät kuumina, koslia on kapasiteettiin nähden liikaa. Joukkoliikenne ei auta: metrojen, linja-autojen ja raitiovaunujen aamuvuoroissa ollaan kuin sardiinit purkissa. Tunnelman kruunaa itkevä lapsi tai örveltävä puliukko.

Perusongelmana on liikennekapasiteetin luonne luonnonvarana. Jos on väljää, niin sitä on mukava käyttää, eikä pian enää ole väljää. Optimointi on vaikeaa: jos joukkoliikennevuorot ovat aina täynnä, kapasiteettia on liian vähän ja jos aina on tyhjää, vuorot ovat tuhlausta. Pikkuruuhka vahvistaa tarpeen ja siksi siihen on vain totuttava.

Väkeä maailmassa riittää ja lisää tulee. Kiinassa ja Intiassa asustaa vajaat viidesosat maailmanväestöstä. Tatat eivät liikenneongelmiin auta, kun väki rynnistää elintason parantuessa autokauppoihin. Suomessa porukka ei pahemmin lisäänny, mutta kaupungistumisen aste on teollisuusmaaksi alhainen.

Helsingin ”ruuhkat” ovat jo Euroopan mittakaavassa kevyttä kamaa. Aasian ruuhkien kanssa niistä ei voi puhua edes samana päivänä. Silti nekin ovat liikaa väljyyteen tottuneille suomalaisille. Henkilökohtaisen tilan tarve on suurempi, eikä iholla olevia väkijoukkoja oikein jaksaisi. Eikä taideta muuallakaan jaksaa, kun erilaiset luontomatkailun muodot on kasvava elinkeino (sivuhuomio: tähän satsaisin mieluummin kuin maanviljelijöiden paapomiseen, vaikka ei tämä ihan joko-tai-asetelma olekaan).

Kaiken kaikkiaan ei ole yhdentekevää, kuinka ihmiset liikkuvat. Pelissä on samalla ainakin yhteiskuntarakenne, logistiikka, energiankäyttö ja talous. Toimimaton liikenne on ongelma kaikista näkökulmista, eikä se ole kenenkään etu. Siksi ruuhkamaksut, keskustatunnelit ja joukkoliikenteen kehittäminen ovat kaikki keskeisiä poliittisia kysymyksiä. En ota nyt niihin kantaa. Ne ovat kaikki eteenpäin katsovia ratkaisuja. Joskus on hyvä katsoa myös taaksepäin.

Ihminen on käyttänyt lihasvoimaansa Aatamin ajoista lähtien. Sitä ei ole edes tarvinnut keksiä, se on osa luontoamme. Tuo voima on osattu valjastaa nerokkaasti polkupyörässä: sen hyötysuhde on hurja. Ei sen enempää juoksija kuin autokaan pärjää sille. Keksintö on vanha. Joidenkin lähteiden mukaan jo sumerilaisilla 5500 vuotta sitten oli käytössään jotain vastaavaa. Nykyfillarikin on pitkälti toista sataa vuotta vanha keksintö. Laite on yksinkertainen ja siksi mielestäni kaunis.

Samalla fillarin osuus kuljetuista kilometreistä jo kaupunkietäisyyksillä on vähäinen. Jokainen voi sen todeta: pyöriä ei pahemmin näy. Potentiaali jää käyttämättä. Perusreippaalla ajolla 20km/h:n keskinopeus on normaalikuntoiselle ihan passeli vauhti. Näin 10km on puolen tunnin ajon sisällä. Hieman hölläämällä ajetaan muutama minuutti lisää. Helsingin keskustasta päästään tällä säteellä kehäII:n ohi lännessä, reippaasti yli kehäI:n pohjoisessa ja idässä helposti Itäkeskukseen.

Ei hassummin. Ilman ruuhkia, omassa rauhassa, ilman parkkipaikkahuolia, ruuhka-aikaan ainakin autoja nopeammin ja samalla hyötyliikkuen. En väitä, että polkupyörä tuo auvon kaikissa tilanteissa. Puku päällä ei halua hikoilla ja pohjoisen olosuhteet asettavat omat rajoitteensa. Täysin stressitöntäkään pyöräily ei nykyisin liikennejärjestelyin ole ja joskus haluaa pidemmällekin mennä. Silti ei ole kovin radikaalia väittää, että fillarissa on rutkasti käyttämätöntä potentiaalia liikenneolosuhteiden ja –kulttuurin kehittämisessä.

Suhde autoon on sukupolvien vaihtuessa muuttunut. Isoisäni oli ensimmäisen polven autonomistaja ja perimääni Volvo Amazonia puleerattiin enemmän kuin ajettiin. Vaari oli huono kuski. Vanhempieni sukupolvi on jo kasvanut autossa ja sen käsittely on luontevaa, mutta suhde oli samalla arkisempi. Voimaraudalla mentiin, jos oli mahdollista. 60-luvulla piirrettiinkin hurjia kaupunkisuunnitelmia moottoriteineen, ajoramppeineen ja parkkihalleineen. Minun sukupolvelleni autoon suhtaudutaan jo yliolkaisesti välttämättömänä pahana. Statussymboliksi on noussut mahdollisuus elää autotta. Maailmantalouden painopisteen siirtyessä Aasiaan voidaan vain ristiä sormet ja toivoa, että kehityskaaressa harpataan siellä yksi porras yli.

Yhtälönä on siis: liikenneratkaisujen tärkeys, ruuhkien mälsyys, väen paljous sekä kaupungistuminen, autoilukulttuurin muutos ja polkupyörien käyttämätön potentiaali. Näin ollen paitsi että fillarikulttuurin kehittämiseen kannattaa satsata, ennustan polkupyörien renessanssin olevan kulman takana joka tapauksessa. Amsterdam on tässä mielessä tulevaisuutta. Kuvaan sopii, että pyöräkaupoista löytyy malleja mäet tasoittavin sähkömoottorein. Luulen myös kattein saatavia malleja olevan.

Näin ollen ennustan, että pyöräilystä tulee elinaikanani todella iso juttu. Täytyykin alkaa tutkia pyöräfirmojen osakkeiden ostoa eläkesäästämisen muotona.

Kirjoita kommentti

 

TWITTER @lipsanenruso

AIHEPIIRIT

YLLÄPITO