Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kirjoitti maksumuurin taakse kolumnin, jossa hän syyttää yhteiskuntaopin oppikirjaa Forum 9 puolueelliseksi (HS 4.12.12).

Yksi kirjan kirjoittajista, Eenariina Hämäläinen, torjuu kritiikin ja väittää Apusen luentaa valikoivaksi (HS 4.12.12):

Hämäläisen mukaan oppikirjan tekijän tehtävänä on tasapainoilla eri näkemysten välillä ja tuoda esiin mahdollisimman monia näkökulmia.

Näyttäkää minulle suomalainen oppikirja, jossa kyseenalaistetaan hyvinvointivaltio, korkea verotus, Yleisradion erityisasema tai edes pakkoruotsi? Missä on se oppikirjan tekijä, joka eri näkemysten välillä tasapainoillen esittää näistäkin asioista muun kuin yksipuolisen myötämielisen näkemyksen?

Koulujen yhteiskuntaopetus on tunnustuksellista. Kaikista se ei ole edes huono asia. Tuomas Saloniemi (vihr) kirjoittaa blogissaan:

Tahattomasti Apunen nimenomaan sanoi ääneen sen, mitä suomalaisessa poliittisessa diskurssissa ei ole ollut tapana sanoa: yhteiskunta on poliittinen rakennelma, ja yhteiskuntaoppi on poliittista. Halusimme tai emme. Sivumennen sanottuna niin on historia, äidinkieli ja maantietokin. Apusen mielestä ongelma on, että se ei ole hänen ideologiansa mukaista.

Apunen ei vaatinut, että oppikirjat pitäisi kirjoittaa hänen ideologiansa mukaan. Se, mitä hän kaipasi, oli näkökulmien tasapainoisempi käsittely. Olen samaa mieltä: oppikirjoissa soisi kuuluvan muunkin kuin virallisen hyvinvointivaltioideologian mukaiset äänenpainot.

Saloniemi ei näe ongelmaa Apusen esiin nostamissa seikoissa. Ilmeisesti ne eivät hänestä joko ole ideologisesti värittyneitä, tai sitten ideologisuus ei ole ongelma. Hämäläinen taas puolustelee ideologista yksisilmäisyyttä sillä, että on pakko yksinkertaistaa. Yksinkertaistamistahan ei voi tehdä ilman ideologista paasaamista?

Jotta kukaan ei kyseenalaistaisi suuren julkisen sektorin autuaallisuutta, on toisenlaisia näkemyksiä esittävät tehtävä naurunalaisiksi. Tähän Saloniemikin Apusta matittelemalla, voivoittelulla ja alentuvalla osoittelemisella pyrkii. Tarkoitus lienee antaa kuva, että pikku Matti ei nyt vaan ymmärrä. Näinhän vihertävä vasemmisto järjestelmällisesti suhtautuu kaikkiin, jotka eivät sen ideologiaa niele.

Nykyisellään yhteiskuntaoppi on jonkinlaista ”oman yhteiskuntaideologian” opetusta, missä ”oma” tarkoittaa valtion omaa. Sen sijaan, että oppilaille pyrittäisiin antamaan kattava kuva erilaisista yhteiskunnallisista ajattelutavoista ja eväitä arvioida niitä kriittisesti, keskitytään valtiokeskeisen ideologian puolustelemiseen ja vaihtoehtoisten mallien kritisoimiseen sen viitekehyksestä käsin.

Jos joku uskaltaa tällaista opetusta kritisoida, se ei tietenkään voi johtua mistään muusta kuin siitä, että hän haluaa korvata sen omalla ideologiallaan. Koska kaikki on ideologista, niin onhan mieletöntä ajatella, että opetuksessa edes yritettäisiin tasapainoilla eri näkemysten välillä. Opetuskin on ideologista! Kyse on vain siitä, kenen ideologiaa opetetaan, kuten Saloniemikin korostaa muistellen yhteiskuntaopin opettajaansa, joka ilmeisestikin kallistui poliittisesti oikealle.

Kuvassa varis ahmii pitsaa. Kuvaa saattaa liittyä tai olla liittymättä kirjoituksen aiheeseen.

Hän [Lahtinen] uskoo, että jos suomalaiset tuntisivat historiansa paremmin, yhteiskunnallinen keskustelu esimerkiksi talouskriisistä tai ruotsin kielen opiskelusta olisi fiksumpaa.

…

Tutkija on sitä mieltä, että jos Ruotsin vallan ajan historiaa opetettaisiin enemmän ja oppilaat olisivat tietoisia maansa menneisyydestä, he ymmärtäisivät paremmin, miksi pakkoruotsia opiskellaan.

Lehtiartikkeleihin on toki syytä suhtautua tietyllä varauksella. Yleensä toimittaja (tässä tapauksessa Veera Voutilainen) joutuu tiivistämään haastateltavan sanomiset ydinkohtiin. Siksi kokonaisuuden kannalta tärkeitä yksityiskohtia saattaa jäädä pois. Välillä toimittaja vain yksinkertaisesti ymmärtää väärin tai tulkitsee sanotun niin omasta viitekehyksestään, että kyse on lopulta enemmän toimittajan kuin haastateltavan näkemyksestä.

Lopputulos on, että toimittajan tekemän muokkauksen jäljiltä haastateltavan näkemykset vaikuttavat yleensä yksiselitteisemmiltä ja yksinkertaisemmilta kuin ne todellisuudessa ovat.

Nämä rajoitteet huomioiden ei henkilöidä tätä juttua tämän enempää Lahtiseen. Nuo ajatukset, jotka artikkelissa on laitettu hänen nimiinsä, ovat kuitenkin varsin tyypillisiä laajemmassakin pakkoruotsikeskustelussa.

Luulenpa, että lähestulkoon kaikki pakkoruotsikeskusteluun osallistuvat tietävät, että Ruotsin valtakunta hallitsi vaihtelevin rajoin satojen vuosien ajan nykyisin Suomena pitämäämme aluetta, ja että hallintokielenä tuolloin oli ruotsi. Se, miksi sen perusteella pitäisi ymmärtää pakkoruotsin tarpeellisuus, jää kuitenkin hyvin hämäräksi.

Ylioppilaslehden jutusta huokuu kovin tutuksi käynyt asenne, että pakkoruotsin vastustaminen jo sinänsä riittää tekemään keskustelusta epärakentavaa, junttimaista tai milloin mitäkin. Ensin pitäisi tuntea historiaa, ja sen perusteella – joidenkin selvittämättä jätettyjen loogisten askeleiden kautta – ymmärtää pakkoruotsin tarpeellisuus. Vasta kun ollaan yhtä mieltä siitä, että pakkoruotsi on kannatettava asia, voidaan käydä fiksua keskustelua.

Toki ymmärtäminen ja samaa mieltä oleminen eivät ole tarkalleen ottaen samoja asioita, vaikka niitä usein melko lailla synonyymisesti käytetäänkin. Jonkin näkökannan voi ymmärtää, vaikkei sitä hyväksyisikään. Ymmärtämistäkin tosin auttaisi kummasti, jos kannan esittäjät joskus vaivautuisivat perustelemaan sen vähän yksityiskohtaisemmin kuin vain viittaamalla epämääräisesti puutteelliseen historiantuntemukseen.

Vaikka tulkittaisiin ”ymmärtäminen” tässä yhteydessä suopeasti siten, että se ei edellytä samanmielisyyttä, niin perusasetelma pysyy: pakkoruotsin kannattajien mielestä keskustelu on fiksua ja rakentavaa vain ja ainoastaan silloin, kun kaikki keskustelijat jakavat heidän lähtökohtansa. Muiden on ymmärrettävä heidän näkökulmansa, mutta toisin päin se ei ole mitenkään välttämätöntä.

Jo aiemmin Randler on selvittänyt, että aamuvirkut saavat koulussa parempia arvosanoja ja pääsevät parempiin yliopistoihin kuin iltavirkut.

Ongelma on siinä, että koko yhteiskunta on viritetty aamuvirkkujen ehdoilla. Kouluun mennään aikaisin (ei ihme, että aamuvirkut pärjäävät), virastoaika alkaa aikaisin aamulla, firmoissa kokoonnutaan aamupalavereihin jne. Hannu Visti kirjoittikin näistä jo blogissaan.

Mitä asialle sitten voisi tehdä? Koulujen vuorolukujärjestelmä voisi olla kätevä etenkin alaluokilla, kun koulupäivät ovat lyhyitä. Jos mahdollisimman moni aamu-uninen pääsisi iltapäiväryhmään, niin ehkä arvosanat paranisivat ja ovet hyviin jatkokoulutuspaikkoihin avautuisivat koulun jälkeen. Samalla säästettäisiin koulurakennusten ylläpidossa, kun tilat tulisivat tehokkaammin hyötykäyttöön.

Muutos kouluissa ei toki paljon auta, jos koko yhteiskunta muutoin on aamumoodissa. Etenkin julkisella sektorilla olisi tässä paljon tehtävää. Kun virastoaika on 8–16, niin se jo sinällään koskee isoa määrää työntekijöitä, ja tietysti vaikuttaa myös yritysten työaikapäätöksiin. Virastoajan käsitettä olisikin höllennettävä, tai vaihtoehtoisesti heivattava muutama tunti eteenpäin.

Ylipäänsä olisi parempi, jos ihmisten työssäkäynti- ja opiskelukellonajat monimuotoistuisivat. Esimerkiksi liikennejärjestelmät joudutaan mitoittamaan ruuhkahuippujen mukaan. Jos töihin menemisen ja sieltä palaamisen ajat vaihtelisivat nykyistä enemmän, riittäisi pienempi tieverkko ja pienempi määrä busseja ja junanvaunuja ihmisten liikuttelemiseen, ja vastaavasti tyhjäkäyntiä ruuhka-aikojen ulkopuolella olisi vähemmän.

Professori Randler kirjoittaa tutkimuksestaan Harvard Business Review -lehden artikkelissa. Artikkelin kommenteissa nimimerkki Dave nostaa esiin mielenkiintoisen pointin: toiset ovat aamu- ja toiset iltaihmisiä, mutta juuri kukaan ei ole iltapäiväihminen. Jos tämä pitää paikkansa, niin olisiko siestatyyppinen ratkaisu paras? Ensin tehtäisiin hommia aamuihmisten tyyliin, sitten lepäiltäisiin muutama tunti, ja palattaisiin hommiin kun iltaihmiset ovat tuottavimmillaan.

Minäkään en ole parhaimmillani iltapäivisin, mutta on se parempi ajankohta kuin aamu. Siesta sen sijaan voisi sopia. Aamulla voisi hyvinkin jaksaa muutaman tunnin pinnistää, jos siihen perään saa ottaa torkut tai ainakin kunnolla hengähtää ennen iltarutistusta.

Ollakseen tieteellistä, tutkimuksen tulee olla autonomista, kriittistä ja julkista. Ensimmäinen tarkoittaa, että tutkimuksen ensisijaisena tehtävänä ei ole palvella poliittisia ja taloudellisia intressejä. Usein se tulee kuitenkin näitäkin palvelleeksi. Pyörän keksijällä tuskin oli vielä autoa mielessään.

Kriittisyyden periaate merkitsee, että tutkija julistamisen sijaan kysyy. Vastausvaihtoehdoista päädytään jatkokysymyksiin. Näin tiede etenee, se on avoin prosessi, eikä siis staattinen tila. Propaganda – oli se sitten kaupallista, poliittista tai uskonnollista – ei kysy, vaan julistaa. Tieteen tarkoitus ei ole olla propagandaa, vaikka se voidaan niihinkin tarkoituksiin valjastaa. Propangandisti tietää ennalta vastauksen ja keksii sitten perustelut. Tieteilijä on puolestaan Sokrateen jalanjäljillä tietäessään, ettei tiedä.

Tieteen julkisuus tarkoittaa avoimuutta. Ollakseen tieteellistä, työn lopputuloksella tulee olla yleisö. Väitteet tulee altistaa kritiikille. Siksi esimerkiksi kaupallisista syistä salaiseksi julistettu tutkimus ei sanan tiukassa mielessä ole ollenkaan tutkimus (vaan esimerkiksi ”teknis-kaupallinen selvitys”), vaikka se kuvitellussa väitöstilaisuudessa tai seminaarissa pärjäisikin. Jos kukaan ei olisi ymmärtänyt Einsteinia, niin häntä ei muistettaisi nerojen joukossa – ehkä korkeintaan väärinymmärrettynä sellaisena.

Tieteen kriteereiden valossa yksioikoista hyödyn peräänkuuluttamista tutkimukselle voidaan pitää suunpieksentänä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö julkisten varojen käytöstä tule olla huolissaan. Päinvastoin, tieteilyyn annetut rahat tulee myös siihen käyttää. Tässä kohdin Mäen heitto astuu peliin.

Ei nimittäin ole kaukaa haettua, että yliopistolaitosta vaivaa eräänlainen luostarilaitossyndrooma. Holvien suojissa munkit suorittavat rituaalejaan, joista ulkomaailmalla on hämärä kuva. Tapoihin kuuluu korostaa oman oppialueen tai -suunnan merkitystä huolimatta sen marginaalisuudesta. Parhaat lobbaavat ne virallisiksi laitoksiksi, minkä jälkeen niiden olemassaoloakaan ei tarvitse perustella. Alat pirstaloituvat.

Vastaavasti tiedettä selkokielistävät tuomitaan populisteiksi ja pinnallisiksi tekojumalten palvojiksi. Näin siksi, että selkokieli pakottaa toiminnan yleisempään kontekstiin, mikä on sille vaaraksi. Laitos- ja oppialarajat ovat pyhimpiä, eikä niidä ymmärretä byrokraattisina työnjakokysymyksinä, kuten pitäisi.

Myytin mukaan luostaritiede on tieteellisempää, koska eristäytyneenä se on autonomisempaa ja kriittisempää. Luulen asian olevan toisin. Nimittäin luostarilaitos ajautuu helposti

1. ajamaan omaa olemassaoloansa, siis poliittista ja taloudellista intressiä. Eli sen autonomisuus asettuu kyseenalaiseksi.
2. poliittiseen propagandaan sen jäsenten intressialueen kaventuessa ja sen kysymysten saadessa näin ylikorostuneen aseman heidän sielunmaisemassaan. Eli sen kriittisyys kyseenalaistuu.
3. niin kapeaksi, että on ihan luonnollista väittää sen töiden tuloksia kykenevän lukemaan vain pari henkilöä maailmassa, jotka ovat usein omalta laitokselta. Eli sen julkisuus kyseenalaistuu.

Tässä mielessä voi hyvinkin olla, että naistutkimus on joiltain osin humpuukia. Valitettavasti syytettyjen penkille on tällöin kuitenkin enemmänkin tunkua – yliopisto-, tiedekunta-, laitos- ja oppialarajat ylittäen.

”Lakiuudistus lisää yliopistojen omaa päätösvaltaa vähentämällä valtionhallinnon yliopistoihin kohdistuvaa ohjausta. Yliopistoja ei siis enää kehitetä osana valtionhallintoa, vaan tutkimuksen ja opetuksen näkökulmista.”

Kuten tavallista, opiskelijat olivat jälleen barrikadeilla. Vastustuksen perusväite totutusti kuului, että liike-elämä ottaa akateemisen älynharjoituksen valtaansa, akateeminen vapaus kärsii ja yliopistolaitos rappeutuu. Muutama huomio.

1) Yhdysvalloilla on monen muun lisäksi myös akateeminen ylivalta. Kuten tiedämme, siellä yksityinen raha jyllää. Oli USA:n korkeakoulujärjestelmästä mitä mieltä tahansa, sen esimerkki osoittaa, ettei yksityisen rahan tarvitse viedä akateemiseen rappioon. Päinvastoin. Tutkijat usein himoitsevat rapakon taakse. Siellä saa työskennellä rauhassa.

2) Mikä siinä julkisessa rahassa on autuaaksi tekevää? Kommunistisen vallan yliopistot olivat taatusti julkisesti rahoitettuja. Järjestelmän yliopistot eivät varmasti kritisoineet virallista totuutta. Taloudellisessa talutusnuorassa on riskinsä vapaalle tieteelle, mutta poliittinen talutusnuora lienee sittenkin vaarallisempi.

3) Äärimmilleen vietynä autonomisen yliopiston hallinnollisiin ratkaisuihin ei pitäisi lailla lainkaan puuttua. Yliopistojen ”track record” hallintonsa pyörittämisestä ei ole kuitenkaan välttämättä kaikista parhain. Jokainen tiedekuntaneuvostossa tai konsistorissa istunut voi todeta ”viisauden ystävien” säännönmukaisen nurkkakuntaretoriikan: ”meidän laitoksella sitä tai tätä…” tai ”meidän alallamme sitä tai tätä…”.

Lain määräämät yliopistohallituksen ulkopuoliset jäsenet ja muut yksityiskohdat puuttuvat juuri tähän. Jos taloudellisen autonomian myötä aikustuva yliopistoyhteisö kykenee valitsemaan hallitukseensa vain akateemisia nollia, niin se ei autonomiaansa ansaitse. Kenties hallituksen kokoonpanoa koskevaa yksityiskohtaa ei olisi koettu edes tarpeelliseksi, jos edes joskus kansleriksi olisi valittu muu kuin hallintotehtäviinsä kyllästynyt rehtori: ulkopuolinen olisi ollut tässä melkoinen resurssi.

Jos sisäsiitoksilla halutaan kuitenkin jatkaa, uusi laki antaa tähänkin mahdollisuuden. Dosenttien virat lakkaavat, jolloin dosenttiarmeijasta tulee lain määräämän yliopistoyhteisön ulkopuolinen.

4) Uusi yliopistolaki on eräänlainen hybridimalli. Julkinen tehtävä (kuten vanhassa laissa) tuo julkista rahaa, hintanaan muutama hallinnollinen reunaehto. Touhun saa kuitenkin pyörittää itse hakien myös yksityistä rahaa. Parhaimmillaan sekoitus tuo riippumattomuutta suhteessa molempiin.

Kaiken kaikkiaan odotan sitä hetkeä, kun valtioliput lasketaan yliopistojen saloista (oletan että niin tehdään). Ei ole yliopisto enää kirkon tai keisarin tai valtion armollisuuden varassa, vaan se voi itsenäisempänä katsoa eteensä – uteliaana ja kriittisenä, kuten sen parhaimpien perinteidensä mukaisesti kuuluu.

Mitään päätöksiä ei kai olla vielä tehty, mutta ainakin Tampereen pormestari Timo P. Nieminen (kok) vaikuttaa suopealta idealle (AL 16.10.08):

- Tampereen kannalta merkityksellistä on esimerkiksi se, että jos kesäloma jatkuisi elokuun loppuun asti, voisimme pitää Särkänniemeä auki kauemmin, Timo P. Nieminen sanoo.

- Nyt lapset eivät sitä paitsi opi uimaan, kun vedet ovat kesäkuussa niin kylmiä. Ja elokuussa jäisi aikaa sadonkorjuulle, Nieminen jatkaa.

Minustakin ajatus on hyvä. uudistuksen voisi toteuttaa muuallakin kuin Pirkanmaalla. Se avaisi muun muassa uusia mahdollisuuksia koulurakennusten hyötykäytölle kesäaikaan.

Helsingissä, ja varmaan joissakin muissakin suuremmissa kaupungeissa, on kesäisin pulaa edullisesta majoituskapasiteetista. Kalliita hotelleja kyllä on. Keskeisillä paikoilla sijaitsevista kouluista saisi hostelleja ja majataloja. Ja varmaan maaseudultakin löytyy kouluja sellaisilta paikoilta, että ne sopisivat matkailutarkoituksiin.

Koulujen käytöstä matkailukäyttöön kesällä olisi hyötyä niin kunnille kuin yrittäjillekin. Yrittäjä olisi iloinen kapasiteetista, joka olisi käytössä vain kesän sesonkiaikaan, mutta jota ei tarvitsisi ylläpitää hiljaisia talvikuukausia. Toisaalta koulutoimi säästäisi tilamenoissa, kun kesän ylläpidon ja tapauksesta riippuen vähän ylimääräistäkin maksaisi yrittäjä. Kun seinien ylläpitämiseen menisi rahaa vähemmän, jäisi sitä opetukseen enemmän.

Kaikkia kouluja ei tietysti voi hostelleiksi tai majataloiksi muuttaa. Helsingissäkin on lähdetty liikkeelle aivan väärästä suunnasta, ja rakennettu yhdistetty koulu ja hostelli Rastilaan. Rastila on kuitenkin matkailijan kannalta turhan syrjässä, vaikka sinne metrolla pääseekin. Olisi kannattanut aloittaa mieluummin kantakaupungin kouluista. Ja Rastilassakin on tietysti ongelmana se, että nykyisillä lukukausijärjestelyillä täytyy laittaa ovet kiinni kesken parhaimman sesongin.

Varmaan paikalliset yrittäjät keksivät koulurakennuksille muutakin kesäkäyttöä kuin majoitustoiminnan. Voihan niitä vuokrata vaikka kahviloiksi, kesätaidegallerioiksi tai miksi ikinä keksitäänkin. Jotkin pienet kyläkoulut, jos niitä jossakin vielä on, voitaisiin varmaan vuokrata kaikiksi kolmeksi kesäkuukaudeksi lähettämällä oppilaat viimeiseksi pariksi viikoksi jonnekin muualle leirikouluun.

Joka tapauksessa se, että iso (liekö suurin?) osa koulurakennuksista on kesän tyhjinä ja käyttämättöminä, on sietämätöntä resurssien haaskausta. Kyllä niille käyttöä saadaan, kunhan koulujen lukuvuodet muutetaan järkevimmiksi. Paikoin lienee tarvetta myös lieventää kaavamääräyksiä, jotta tilojen laajempi käyttö olisi mahdollista.

Ongelma ei kuitenkaan ole ruotsin vapaaehtoisuus kirjoituksissa, vaan sen pakollisuus korkeakouluissa. Virkamiesruotsi on pelkkä turha muodollisuus, joka ei millään lailla takaa sen suorittaneiden kykyä toimia virkamiehenä ruotsin kielellä. Tästä kertoo hyvin paljon muun muassa se, että jopa minä olen sen suorittanut.

Ruotsin kielen virkamiestutkinnon pakollisuus onkin poistettava. Suorittakoot sen ne, jotka haluavat virkamiehiksi ruotsin- tai kaksikielisiin kuntiin tai jotka muutoin katsovat sen tarpeellisiksi. Samalla olisi syytä poistaa myös lukioista pakolliset ruotsin kielen kurssit.

Och samma på svenska, eli vastaavasti myös ruotsinkielisiltä voidaan poistaa pakolliset suomen kieltä koskevat vaatimukset. Opiskelkoon kieltä ne, jotka katsovat tarvitsevansa.

Oheistan vielä linkit pariin aikaisempaan ruotsin kielen asemaa koskeneeseen kirjoitukseeni:

Pakkoruotsin pakko (14.2.07)
Pakkoruotsi on tarpeeton rasite (2.12.04)

Yliopistolaista saa helposti ristiriidattoman. Voidaan poistaa 2§.

Yliopistojen autonomian ihanteeseen ja yliopistouudistuksen itsenäisyyspyrkimykseen paremmin sopiva vaihtoehto on laatia kolmen kohdan yliopistolaki, jossa kerrotaan lain soveltamisala, todetaan tarkoitettujen yliopistojen itsehallinto ja säädetään yliopistojen tehtävä. Loput nykyisistä lainkohdista jätetään pois.

Yliopistojen tehtävänanto on helppo: tieteenharjoittaminen. Tämä pitää käsitteellisesti sisällään opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen (nykyisessä laissa erikseen mainittuina), mikäli julkisuusperiaatteen katsotaan määrittävän tieteenharjoittamista.

Täten ehdotukseni yliopistolaiksi on seuraava:

1§ Soveltamisala
-luettelo valtion yliopistoiksi tunnustamista instituutioista

2§ Itsehallinto
-Yliopistoilla on itsehallinto.

3§ Tehtävä
-Yliopistojen tehtävä on tieteenharjoittaminen.

Kirjoitus muokattu alkuperäisestä Yliopisto–lehdessä (10/2005) julkaistusta mielipidekirjoituksestani.

Yliopistolaki säätää yliopistojen päätehtäväksi akateemisia perinteitä kunnioittaen tutkimuksen ja tähän perustuvan opetuksen. Ollakseen tieteellistä, kuten yliopistoilta tavanmukaisesti odotetaan, tutkimuksen ja opetuksen tehtävänä ei ole ensisijaisesti palvella poliittista tai taloudellista intressiä.

Innovaatioissa on kyse uusista yllättävistä sovellusmahdollisuuksista, joilla on usein kaupallista merkitystä. Innovaation ei tarvitse kuitenkaan olla tieteellisessä mielessä uutta. Innovaatioita korostava painottaa taloudellisia intressejä.

Näin ”innovaatioyliopisto” tulee samanaikaisesti painottaneeksi taloudellista intressiä (sanassa innovaatio) ja taloudellisesta intressistä vapaata toimintaa (sanassa yliopisto).

Innovaatioyliopisto on kuin naimisissa oleva poikamies. Mikä ihme se sellainen on? Hankkeelle tulisi innovoida järkevämpi nimi.

Parissakin seuraamassani blogissa on äskettäin kirjoitettu kouluasioista, tosin hyvin eri näkökulmista. Esa Suominen (sd) kauhistelee populistiseen tyyliinsä yksityiskoulujen saamia vakinaisia toimilupia ja Lasse Pitkäniemi (kok) vastustaa lakisääteisiä opetussuunnitelmia.

Suominen vetää esiin Pisa-kortin ja väittää, että Pisa-tulosten ja yksityiskoulujen määrän välillä on suora yhteys. Kuten tiedämme, Suomen hyvät tulokset kyseisessä tutkimuksessa perustuvat siihen, että huonoimmin menestyvät oppilaamme eivät ole aivan yhtä huonoja kuin muissa tutkituissa maissa. Monissa maissa nuo huonoimpia tuloksia saavat oppilaat ovat kuitenkin siirtolaistaustaisia, joita Suomessa on edelleen suhteellisen vähän. Onkin syytä kysyä, onko Pisa-menestyksemme sittenkin enemmän maahanmuutto- kuin koulutuspolitiikan ansiota?

Sen sijaan Suomen kouluissa huippulahjakkaita oppilaita on vähemmän kuin useissa muissa Pisa-maissa. Oletetaan, että Suominen on oikeassa, ja Pisa-tuloksien ja yksityiskoulujen suhteellisen määrän välillä on yhteys. Tarkoittaako se siis, että suomalaisessa peruskoulussa jatkuvasti hukataan suuret määrät lahjakkaiden oppilaiden potentiaalista? Eikö Suomisen pitäisi vaatia enemmän yksityiskouluja, jotta lahjakkuuksia ei Suomessa tasapäistettäisi? Vai onko lahjakkuus sosialidemokraattisen tasa-arvokäsityksen vastaista?

Neljä viidestä vakinaisen luvan nyt saaneesta koulusta on kristillisiä. Suominen kysyykin, pitäisikö myös islamilaiselle koululle antaa toimilupa sitten, kun sellaista aletaan perustaa? Mikäpä siinä, kunhan sielläkin opettajat ovat päteviä, opetussuunnitelmat säädetyn mukaisia ja tiedeopetus perustuu tieteelliselle tutkimukselle. Esimerkiksi kreationismia voi opettaa uskonnon yhteydessä, mutta biologiassa on opetettava evoluutioteorian mukaisesti ihan riippumatta siitä onko kyseessä jonkin sortin uskontoa tai jotain tiettyä pedagogiaa tunnustava koulu tahi sitten ei.

Tämä liittyykin sitten siihen, miksi olen Pitkäniemen kanssa eri mieltä pakollisen opetussuunnitelman tarpeettomuudesta. Vanhemmilla on toki oltava mahdollisuus vaikuttaa lastensa opetukseen. En jaa Suomisen naiivia lapsenuskoa julkisen vallan kaikinpuolisesta hyvyydestä ja oikeamielisyydestä. On lasten etu, että järkevät vanhemmat voivat valita heille muutakin kuin standardisoitua pakkopullaa. Samalla lapsia on kuitenkin suojeltava typeriltä vanhemmilta. Vaikka lapsi olisi saanut vanhemmiksi minkälaiset ääliöt tahansa, on varmistettava, että hän saa tasokkaan kouluopetuksen. En näe tämän varmistamiseen muuta käytännöllistä vaihtoehtoa kuin pakolliset opetussuunnitelmat.

Opetussuunnitelmissa on kuitenkin oltava joustoa. Pitkäniemi on oikeassa huomauttaessaan siitä, kuinka laadutonta talousopetusta Suomen peruskouluissa saa, kun edes koron käsite ei tunnu olevan koulun käyneille tuttu. Tunnustuksellisille yksityiskouluille toivoisinkin vaihtoehdoksi kouluja, joita pitäisivät avoimesti voittoa tavoittelevat yritykset. Ne joutuisivat oikeasti kilpailemaan sillä, että heidän tarjoamansa opetus olisi laadukasta (se, olisiko näissä kouluissa siltikään lukukausimaksuja, on sitten oma erillinen kysymyksensä, johon en tässä yhteydessä mene).

Entä jos poistettaisiinkin vakinaiset toimiluvat kaikilta kouluilta? Koulujen olisi säännöllisin väliajoin käytävä läpi auditointi, jonka avulla varmistettaisiin, että niiden toiminta täyttää vaaditut kriteerit. Samat periaatteet koskisivat tietysti niin julkisia kuin yksityisiäkin kouluja. Jos opettajat eivät ole päteviä, biologian tunnilla opetetaan kreationismia tai yhteiskuntaopin opetus perustuu sosialismiin, niin laitettaisiin koulu erityistarkkailuun. Ja jos ongelmat eivät poistuisi, niin sitten toimilupa pois. Olennaista kuitenkin on, että julkisen sektorin ylläpitämiä kouluja ei päästettäisi yhtään sen helpommalla kuin yksityisiäkään.