Moralisointi on turhaa, sillä järjestelmällä ei ole moraalia. Niin kauan, kun systeemin koura hakee lompakoista verorahansa turhia kyselemättä, niin kauan lompakoiden haltijoilla on oikeus käyttää järjestelmän suomia etuoikeuksia hyväkseen. Tulee muuten olemaan kauan, sillä verokarhu ei tule koskaan kysymään: ”sopisiko maksaa hiukan veroja”.

Nallen tapauksessa niin kauan, kun veroja kerätään mm maataloustukien vuoksi, niin kauan hänen ei tarvitse kokea moraalista tuskaa nostaessaan maataloustukia. Tyhmä lähtee korjaamaan järjestelmää yksipuolisesti.

”Niin kauan kuin järjestelmä on olemassa, niin aion nostaa tukea kuten muutkin eurooppalaiset viljelijät”, kuten Wahlroos asian ilmaisee.

Paitsi että kasvottoman systeemin edut saa ottaa vastaan kasvottomasti, ne myös tulee ottaa vastaan. Etujen nauttiminen ei ole pelkästään oikeus, vaan suorastaan velvollisuus. Näin vahvistaa nimittäin periaatetta, että systeemi on yksilöä varten.

Nalle-moralisoijat (tai yritysten yhteiskuntavastuuta peräävät) erehtyvät luulemaan, että yksilöt ovat järjestelmää varten.

Ryhmäavioliitot tuskin toteutuvat Suomessa ainakaan lähitulevaisuudessa, mutta sellaisia henkilöitä, jotka vaativat sitä tosissaan, on olemassa ihan oikeasti. Ei itse asiassa tarvitse etsiä edes kovin kaukaa: Henrik Ruso (kok) on vaatinut moniavioisuuden laillistamista aiemmin tässä blogissa. Muita lukumääräneutraalin avioliiton kannattajia ovat ainakin Sexpo-säätiön puheenjohtaja Tommi Paalanen (HS 26.11.09) ja Samuli Pahalahti (pir).

Mitään erityisempiä perusteluita en ole moniavioisuudelle kuullut. Ilmeisesti kyse on vain siitä, että pitää olla suvaitsevaisia, eikä polyamorikkoja saa syrjiä.

Ensimmäiseksi moniavioisuuden laillistamisesta seuraisi tietysti käsitteiden laittaminen uusiksi. Enää ei voitaisi puhua aviopuolisoista, koska sellainen olisi parisuhdenormatiivista. Avioliittojen osapuolet olisivat jatkossa avio-osioita.

Sitten olisi otettava kantaa siihen, mitä edellytyksiä moniavioisen avioliiton solmimiseen vaadittaisiin. Ilmeisesti osioilta voitaisiin edelleen vaatia ainakin täysi-ikäisyyttä, vaikka osa muslimeista todennäköisesti pitäisikin sitä syrjivänä. Lukumäärälle sen sijaan ei voitaisi asettaa ylärajaa, sillä mikä tahansa raja olisi mielivaltainen ja syrjivä, eikä silloin enää olisi kyse lukumääräneutraalista avioliitosta. Keskenään naimisissa olevia osioita voisi siis olla rajaton määrä.

Tarkkaan ottaen lukumääräneutraalius edellyttää myös sitä, ettei osapuolten määrälle olisi myöskään alarajaa. Näin ollen pitäisi olla mahdollista mennä naimisiin myös itsensä kanssa, mitä ikinä se sitten tarkoittaisikaan.

Niissä maissa, joissa moniavioisuus on jo nyt voimassa, se tarkoittaa tavallisesti sitä, että yksi henkilö, yleensä mies, on naimisissa usean eri henkilön, yleensä naisia, kanssa. Nämä naiset taas ovat kukin naimisissa vain tämän yhden miehen kanssa. Polyamorinen suhde voi tietysti ainakin periaatteessa muodostua myös siten, että kaikki avio-osiot ovat naimisissa kaikkien kanssa. Jotta ketään ei syrjittäisi, olisi tietysti hyväksyttävä molemmat mallit sekä niiden erilaiset yhdistelmät.

Lukumäärä- ja sukupuolineutraali avioliittolaki mahdollistaisi siis esimerkiksi tilanteen, jossa tusinan verran osioita olisi naimisissa siten, että pari tyyppiä olisi naimisissa koko porukan ja loput vain joidenkin kanssa. Lisäksi joillakin voisi olla ydinporukan ulkopuolelta osioita, jotka eivät olisi naimisissa muiden kyseiseen porukkaan kuuluvien kanssa. Lisäksi, jos nämä ulkopiirin osiot olisivat edelleen naimisissa toisilla tahoilla, voisi ryhmäavioliitoista muodostua lopulta verkosto, johon kuuluisi hyvinkin suuri määrä ihmisiä.

Erilaiset avioero-, huoltajuus- ja perinnönjakoriidat voivat olla sekavia jo nykyisin. Voi vain kuvitella – tosin se vaatii poikkeuksellisen hyvää mielikuvitusta – millaisia sotkuja suhteellisen selkeissäkin moniavioisissa liitoissa saataisiin aikaiseksi. Se, millaisia sotkuja edellä kuvatuissa avioliittoverkostoissa syntyisi, meneekin jo kenen tahansa mielikuvituskyvyn yli. Tarvittaisiin myriadeittain lisää tuomareita, oikeusapua ja avioliittojuristeja. Moniavioisuuden kannattajien on pakko rakastaa veroja, sillä niitä kuluisi noissa sotkuissa ja paljon.

Kelaankin jouduttaisiin palkkaamaan aikamoinen määrä byrokraatteja lisää, kun olisi selvitettävä kuka olisi oikeutettu mihinkin tukiin, kun avio-osioiden tulot otetaan huomioon. Lisäksi tietysti olisi tulkittava kaikki kommuunit ryhmäavoliitoiksi samaan tapaan kuin nykyisin erisukupuoliset kämppikset tulkitaan oletusarvoisesti avopareiksi.

Suomen olisi tietysti tunnustettava myös muissa maissa solmitut ryhmäavioliitot. Perheenyhdistämiset saisivatkin uusia ulottuvuuksia, kun oleskeluluvan saanut afrikkalainen heimopäällikkö ilmoittaisi, että hänellä on kotopuolessa 58 vaimoa ja satakunta lasta. Kaikki olisi tietysti saatava Suomeen ja paikallisen sosiaaliturvan piiriin.

Olisi tässä kuviossa tietysti toinenkin tie: voidaan myös alkaa purkaa avioliiton juridista merkitystä. Se luultavasti olisi väistämätöntä, koska juristeja tuskin koskaan saadaan koulutettua niin paljon, että heitä olisi riittävästi setvimään niitä sotkuja, mitä vähänkään merkittävämmästä määrästä ryhmäavioliittoja seuraisi.

Tämäkin olisi tietysti tavallaan johdonmukaista, sillä kun avioliitosta riisuttaisiin erilaiset juridiset määreet, olisi entistä enemmän asioita, joiden suhteen se olisi neutraali. Avio-osioiden olisi sovittava huoltajuuksista, elatusasioista ym. kuvioista erillisillä sopimuksilla, koska avioliittolainsäädännön kautta niiden määrittely kävisi mahdottomaksi. Myös keskinäinen periminen edellyttäisi aina testamenttia. Koska ketään ei saisi syrjiä, tämä koskisi tietysti myös kahden henkilön keskenään solmimia avioliittoja.

Lopulta voitaisiin kysyä, mitä mieltä yleensä on, että on olemassa avioliittoinstituutio? Eikö kaikista neutraaleinta olisi, että valtio ei ottaisi sellaiseen mitään kantaa, vaan kohtelisi kaikkia erillisinä yksilöinä riippumatta näiden ihmissuhdekuvioista?

Mainittakoon varmuuden vuoksi, että en itse kannata avioliittoinstituutiosta luopumista. Perustelen vain, miksi se seuraa siitä, jos avioliitosta tehdään niin neutraali, ettei se enää tarkoita mitään.

Itse asiasta voin olla Jungnerin kanssa jopa varovaisesti samaa mieltä. Pohjanmaan radan parantaminen on valtakunnallisesti tärkeä hanke, ja sille olisi soinut riittävän rahoitusta. En nyt osaa tähän vetäistä, miltä momentilta sitä olisi pitänyt hankkeelle siirtää, mutta eipä sellaista esitä Jungnerkaan.

Puutun tällä kertaa kuitenkin retoriikkaan. Jungner siis sanoi:

Äärimmäisen typerä teko oli Kataiselta viedä Pohjanmaan radan rahat.

Minä kysyn Jungnerilta, että kuinka Pohjanmaan radalta voidaan viedä rahaa, kun eihän sillä sellaista ole? Miten olematonta voidaan viedä?

Tällaista retoriikkaa kuulee toki usein muiltakin politiikoilta. Jos joitakin tukia leikataan, niin väitetään, että tuensaajilta viedään rahaa. Tosiasiassahan heille annetaan sitä jatkossakin, vaikkakin aikaisempaa vähemmän.

Jungner jatkaa henkilöimällä asian Kataiseen, mikä tietysti on siinä määrin paikallaankin, että valtiovarainministerinä hän on se taho, joka asiasta poliittisesti vastaa. Retoriikka saa asian kuitenkin kuulostamaan siltä, kuin Katainen olisi varas, joka veisi rahoja omaksi hyödykseen (Jungner ei toki suoraan niin väitä, mutta se lienee perusolettamus, jos jonkun väitetään vieneen rahaa joltakin toiselta taholta).

Kyllä sitäkin tietysti tapahtuu koko ajan, että valtio vie eri tahoilta rahaa. Sitä kutsutaan verotukseksi. Jos Jungner siis tosiasiallisesti on huolissaan siitä, että valtiovalta vie rahoja, olisi hänen vaadittava Kataista keventämään verotusta.

Suomessa terrassit on aidattuja. Sisälle ei saa tuoda koiraa, edes pientä. Ulos ei saa viedä juomaansa. Tupakointi on kielletty sisällä. Jos menet ulos, juoma on jätettävä sisälle. Jos et noudata sääntöjä, järjestyksenvalvoja tekee asian selväksi. Kieltotaulu siellä, toinen täällä. Pöytiin ei saa mitään, vaan on siirryttävä baarin puolelle. Siellä annoksia mitataan erityisellä mitalla. Hinnat järkyttävät.

Usein ruoatkin tilataan baarista. Palvelu on ulkoistettu asiakkaalle, pöytiinviemisiksi saa numerolapun. Markkinoita dominoi paikat, joissa kysytään s-etukorttia. Ei auta kuinka monta kertaa paikassa käy, sitä kysytään kumminkin. Henkilökohtaista otetta on turha odottaa. Lautaselle lämmitetään pakastealtaan eineksiä. Dialogit ovat koruttomia:
-yks juusto(hampurilainen)
-ykstoist euroa
…ja asia on selvä.

Suomessa ei ruokailla, Suomessa tankataan. Nauttiminen on kai sekin kiellettyä.

Vaalimanifestin julkaisua on yleisesti kiitelty, koska se tarjoaa konkreettisia esityksiä, joista voidaan käydä keskustelua. Vihreiden puheenjohtaja Anni Sinnemäki on jopa sitä mieltä, että paperissa ollaan vihreiden kanssa samoilla linjoilla vaatimuksissa puuttua kunniaväkivaltaan ja ehkäistä maahanmuuttajanaisten jäämistä kotioloihin – olkoonkin, että hänen mukaansa niiltä viedään pohja pois vaatimalla, että eri toimijoiden ”resursseja ei pidä haaskata erilaisiin kulttuurisensitiivisyys- ja toiseudenkohtaamiskoulutuksiin”.

Sinnemäki on myös sitä mieltä, että manifestissa rakennetaan kahden kerroksen yhteiskuntaa, jossa maahanmuuttajista tehdään paarialuokkaa ehdollistamalla heidän oleskelu- ja muut oikeudet eri tavoin. Tämä hänen mukaansa lisää konflikteja, eikä ehkäise niitä.

Perusongelma tässä mielestäni on, että vaalimanifestin tekijät ja Sinnemäki lähestyvät asiaa eri näkökulmista. Molemmat saattavat sinänsä olla ihan oikeassa. Vaalimanifestissa pyritään karsimaan monia maahanmuuttajien saavutettuja etuja, ja voi olla, että se johtaisi katkeruuteen, ehkä konflikteihinkin. Vaalimanifestin tekijöiden näkökulma kuitenkin on, että konflikteja ehkäistään paremmin ehkäisemällä konflikteja aiheuttavien tahojen maahanmuuttoja. Siksi politiikan on oltava sellaista, että se ei houkuttele konfliktiherkkiä maahanmuuttajia Suomeen.

Manifestin kirjoittajat näyttävät ennakoineen Sinnemäen kaltaisen kritiikin, koska he ovat vastanneet siihen jo manifestin toisessa kappaleessa:

Tälle ”uuskriittiselle” liikehdinnälle on ominaista, että kritiikki kohdistuu yksinomaan kotoutukseen. Varsinkin siihen, että kotouttamiseen ei ole käytetty riittävästi rahaa. Maahanmuuton ongelmat, joiden olemassaoloa ei sentään enää kiistetä, nähdään haasteena, josta kyllä selvitään, kunhan vain resursseja lisätään.

Sen sijaan itse maahanmuutto, etenkin humanitaarinen maahanmuutto kolmannesta maailmasta, nähdään luonnonvoiman kaltaisena ilmiönä, jonka edessä nostetaan kädet pystyyn.

Manifestin kirjoittajat ovat oikeassa siinä, että ongelma ei ole kotouttaminen, vaan itse maahanmuutto. Kaikki maahanmuutto ei tietenkään ole ongelma, vaan lähinnä se osa, joka rasittaa suomalaista yhteiskuntaa antamatta juuri mitään vastineeksi.

Myös kokoomuksen puoluevaltuuston puheenjohtaja Laura Räty on älähtänyt manifestista ja heiluttelee rasismikorttia. Hänen mielestään, toisin kuin manifestissa vaaditaan, maahanmuuttajien tulisi päästä kunnallisiin asuntojonoihin samoin edellytyksin kuin kantaväestönkin.

Myös Teemu Pyyluoma ruotii vaalimanifestia. Hänen merkintänsä on paikoin absurdi esimerkki siitä, kuinka vastaesimerkeiksi kaivetaan periaatteellisia ongelmia, joita käytännössä ei esiinny. Teemun maailmassa takajemeniläiset fatimat rakastuvat suomalaisiin jaskoihin ja tekevät yhdessä jälkikasvua. Silti Pyyluomalla on pointtinsa, ja se liittyy tähän samaiseen asuttamiskysymykseen.

Manifestissa sanotaan:

Ei ole mitään järkevää syytä asuttaa työttömiä maahanmuuttajia verovaroilla kaupunkeihin, joissa asumisen hinta on kaikkein korkein.

Pyyluoma vastaa:

Jos halutaan työllistyviä pakolaisia niin on nimenomaan järkevää asuttaa heitä kaupunkeihin joissa työllistymismahdollisuudet on huomattavasti paremmat.

Periaatteessa näin. Työllistyminen on hankalaa paikassa, jossa työpaikkoja ei ole. Pyyluoma ei kuitenkaan huomioi sitä, että myös hyvätasoinen asuminen on usein käytännössä työllistymisen este. Eivät maahanmuuttajat tyhmiä ole. Jos he asuvat asunnossa, johon heillä ei omilla työtuloillaan ikinä olisi varaa, miksi he menisivät töihin? Asumis- ja muiden tukien loppuminenhan tarkoittaisi heille elintason laskua.

Jos maahanmuuttajaperhe, jonka vanhemmat tai vanhempi ovat kouluttamattomia eivätkä erityisen kielitaitoisiakaan, asutetaan perheasuntoon pääkaupunkiseudulla, niin tilanne on käytännössä lähes aina tuo. Ei heidän kannata työllistyä. Siksi on työllistymisen kannalta aivan sama, vaikka he asuisivatkin jossakin susirajalla, jossa työllistymisen mahdollisuus on periaatteessakin heikko. Se ei auta, että periaatteessa olisi mahdollista työllistyä, jos niin ei käytännössä kuitenkaan tapahdu.

Periaatteena pitäisikin olla, ettei maahanmuuttajaa asuteta sellaiseen asuntoon, jota tällä ei olisi realistisesti olisi mahdollista maksaa myös omilla työtuloillaan, jos sattuisi työllistymään. Jos sellaista asuntoa ei satu löytymään halutulta paikkakunnalta, niin sitten on mentävä jonnekin muualle.

Ei tuon tietysti välttämättä tarvitsisi pelkästään maahanmuuttajia koskea. Jos ei haluta syrjiä, niin voisihan samaa kriteeriä soveltaa kotoperäisiinkin asunnontarvitsijoihin. Maahanmuuttajien osalta asia on kuitenkin kriittinen paitsi työllistymisnäkökulmasta, myös siksi, että hyvät asumisolot ovat yksi niistä houkuttimista, joiden vuoksi Suomi on kovin houkutteleva sellaisille maahanmuuttajille, joiden työllistymisennuste on kovin huono.

Maahanmuuttopolitiikkaa pitäisi muuttaa siten, että Suomeen kannattaa tulla töihin, mutta tänne ei olisi kannattavaa tulla, jos ei htöitä halua. Esimerkiksi etelänaapurimme Viro on onnistunut tässä suhteessa varsin hyvin. Keskeisin ongelma lieneekin se, kuinka sovittaa tämä yhteen niin sanotun hyvinvointivaltion kanssa. Mittavat sosiaaliset tulonsiirrot ja maahanmuutto kolmannesta maailmasta sopivat kovin huonosti yhteen.

Sukupuolineutraali avioliittolaki näyttää keräävän siinä määrin kannatusta, että se toteutuukin joskus lähiaikoina. Se onkin sinänsä ihan hyvä asia. Lieveilmiöt kuitenkin huolestuttavat. Päivi Räsänen (kd) ei turhaan pelkää, että laki johtaisi entistä vahvempaan painostukseen kirkkoa kohtaan. Ruotsissahan niin kävi, ja turhan usein Suomessa toistetaan se, mitä länsinaapurissakin tehdään.

Aamulehdessä listataankin kirkon vaihtoehdot (AL 25.7.10:

Tässä vaihtoehdot: Myös kirkko suostuu vihkimään samaa sukupuolta olevat parit. Samaa sukupuolta olevat vihitään maistraatissa, kirkko vihkii oman linjansa mukaan. Kaikki vihitään maistraatissa, kirkko siunaa parit omien periaatteidensa mukaan.

Samassa uutisessa kerrotaan, että Setan puheenjohtaja Outi Hannula vaatii jo kirkon vihkimisoikeuden poistamista, jos kirkko ei suostu vihkimään avioliittoon samasukupuolisia pareja. Uskonnonvapaudella ei ole hänelle mitään merkitystä.

Samanlaista linjaa tuntuu olevan Setassa enemmänkin. Hallituksen jäsen Manne Maalismaa kirjoittaa blogissaan parisuhteen siunaamisesta ikään kuin se olisi maallinen oikeus eikä Jumalan lahja.

Täsmennetään: Siunaamisella ei ole minkäänlaista maallista merkitystä, joten homoparisuhteiden siunaamiselle tai siunaamatta jättämiselle ei myöskään tarvita mitään maallisia perusteita. Kyse on Raamatun tulkintaan liittyvästä teologisesta kysymyksestä, ei maallisesta juridiikasta.

Setalaisille kirkon vihkimisoikeuden menetyksellä uhkailu on vain poliittinen painostuskeino saada kirkko myöntymään heidän kantoihinsa. Kenellekään ei olisi mitään hyötyä siitä, että kirkko ei saisi enää jatkossa suorittaa myös vihkimisen juridista puolta. Se vain tarkoittaisi, että kirkkohäitä haluavien avioparien olisi jatkossa käytävä sekä maistraatissa että kirkossa, kun nykyään pelkkä kirkko riittää. Byrokratia lisääntyisi, ja valtiolle tulisi lisää kustannuksia aivan turhaan.

Setalle kyse lieneekin lähinnä arvovaltakysymyksestä. Sukupuolivähemmistöjen oikeuksista tässä ei ole kyse, sillä siunaaminen ei ole oikeus, eikä kirkollinen siunaaminen ole juridisen avioliiton edellytys nykyisinkään.

Aamulehden listaus vihkimiskäytäntöjen vaihtoehdoista ei kuitenkaan ole kaikenkattava. Minulla on paljon parempi ehdotus.

Ehdotan, että myönnetään vihkimisoikeus kaikille halukkaille tahoille. Vaaditaan vain jokin hygieniapassin tapainen tutkinto, jonka yhteydessä varmistetaan, että vihkijä ymmärtää avioliiton juridisen merkityksen ja osaa suorittaa tarvittavat toimenpiteet, jotta avioliitto päätyy virallisiin rekistereihin. Tämä avaisi vihkimisoikeuden myös pienemmille uskonnollisille yhdyskunnille ja vaikka Setalle, jos heitä sellainen kiinnostaisi. Halukkaat voisivat perustaa myös vihkimisyrityksiä, jos uskovat sellaisille riittävän markkinoita.

Juridisen vihkimisen saisi tietysti jatkossakin kytkeä yhteen uskonnollisen siunaamisen kanssa, ja silloin sitä koskisivat kunkin tahon uskonnolliset määräykset siitä, keitä avioliittoon voi vihkiä. Tämä on tärkeä osa uskonnonvapautta, vaikka Setassa siitä ei välitettäisikään.

Kuvassa väki odottelee hääparin poistumista Uppsalan tuomiokirkosta. Ruotsin kirkkoa painostettiin vihkimisoikeuden menetyksellä, ja niinpä se taipui hyväksymään homo- ja lesboparien kirkollisen vihkimisen. Otin kuvan 19.6.2010 (kuvan lisenssi).

Jo aiemmin Randler on selvittänyt, että aamuvirkut saavat koulussa parempia arvosanoja ja pääsevät parempiin yliopistoihin kuin iltavirkut.

Ongelma on siinä, että koko yhteiskunta on viritetty aamuvirkkujen ehdoilla. Kouluun mennään aikaisin (ei ihme, että aamuvirkut pärjäävät), virastoaika alkaa aikaisin aamulla, firmoissa kokoonnutaan aamupalavereihin jne. Hannu Visti kirjoittikin näistä jo blogissaan.

Mitä asialle sitten voisi tehdä? Koulujen vuorolukujärjestelmä voisi olla kätevä etenkin alaluokilla, kun koulupäivät ovat lyhyitä. Jos mahdollisimman moni aamu-uninen pääsisi iltapäiväryhmään, niin ehkä arvosanat paranisivat ja ovet hyviin jatkokoulutuspaikkoihin avautuisivat koulun jälkeen. Samalla säästettäisiin koulurakennusten ylläpidossa, kun tilat tulisivat tehokkaammin hyötykäyttöön.

Muutos kouluissa ei toki paljon auta, jos koko yhteiskunta muutoin on aamumoodissa. Etenkin julkisella sektorilla olisi tässä paljon tehtävää. Kun virastoaika on 8–16, niin se jo sinällään koskee isoa määrää työntekijöitä, ja tietysti vaikuttaa myös yritysten työaikapäätöksiin. Virastoajan käsitettä olisikin höllennettävä, tai vaihtoehtoisesti heivattava muutama tunti eteenpäin.

Ylipäänsä olisi parempi, jos ihmisten työssäkäynti- ja opiskelukellonajat monimuotoistuisivat. Esimerkiksi liikennejärjestelmät joudutaan mitoittamaan ruuhkahuippujen mukaan. Jos töihin menemisen ja sieltä palaamisen ajat vaihtelisivat nykyistä enemmän, riittäisi pienempi tieverkko ja pienempi määrä busseja ja junanvaunuja ihmisten liikuttelemiseen, ja vastaavasti tyhjäkäyntiä ruuhka-aikojen ulkopuolella olisi vähemmän.

Professori Randler kirjoittaa tutkimuksestaan Harvard Business Review -lehden artikkelissa. Artikkelin kommenteissa nimimerkki Dave nostaa esiin mielenkiintoisen pointin: toiset ovat aamu- ja toiset iltaihmisiä, mutta juuri kukaan ei ole iltapäiväihminen. Jos tämä pitää paikkansa, niin olisiko siestatyyppinen ratkaisu paras? Ensin tehtäisiin hommia aamuihmisten tyyliin, sitten lepäiltäisiin muutama tunti, ja palattaisiin hommiin kun iltaihmiset ovat tuottavimmillaan.

Minäkään en ole parhaimmillani iltapäivisin, mutta on se parempi ajankohta kuin aamu. Siesta sen sijaan voisi sopia. Aamulla voisi hyvinkin jaksaa muutaman tunnin pinnistää, jos siihen perään saa ottaa torkut tai ainakin kunnolla hengähtää ennen iltarutistusta.

Kääntäen: asioita, joita ei pidetä itsestäänselvyytenä, on syytä pitää esillä. Siksi esimerkiksi itsenäisyyspäivää muistetaan: se, mikä on ollut vaakalaudalla, on muistamisen arvoista.

Samasta syystä Helsinki Pride on kannatettava rieha. Kulkueeseen kyynelkaasulla iskeneet osoittivat tapahtuman tarpeellisuuden. Saman voi todeta ulkoministerin homopareille täyttä adoptio-oikeutta vaatinutta puhetta vastaan esitetyistä kommenteista. Muutama esimerkki hänen bloginsa kommenteista, jotka eivät onneksi ole edustava otos:

”pidän ko. suuntautumisen syntinä”

”Homoilu on luonnotonta ja moraalitonta ja olet ajamassa meitä suomalaisia Jumalan vihan alle.”

”homot ja lesbot ovat ihmisinä aivan yhtä arvokkaita, kuin kuka tahansa, mutta kyllähän homous ja lesbous ovat täysin luonnotonta”

”Sinäkin brutukseni menet ja yrität heikentää muutoinkin talous ja muussa kurimuksessa elävää Suomenmaata kannattamalla ja suorastaan yllyttämällä suomen nuorisoa homo- ja lesbosuhteisiin. Yhtäkään syntynyttä uutta veronmaksajaa en ole havainnut noista luonnottomista suhteista vielä siinneen.”

Tasa-arvo ei siis ole itsestäänselvyys. Eiköhän tämä näin ollen olekin sitten itsestäänselvää: Pride järjestettäköön myös ensi vuonna…

Yksi tällaisista käsitteistä on työväki, jonka itseään työväenliikkeeksikin kutsuva vasemmisto on pyrkinyt omimaan itselleen. Demarien paikallisyhdistyksetkin ovat usein työväenyhdistyksiä. Vasemmistopuolueet haluavat unohtaa sen tosiasian, että kautta koko Suomen puoluelaitoksen historian iso osa työväestöstä on kannattanut oikeistoa.

Kun kokoomus joidenkin vaalien yhteydessä sitten muistutti, että sekin on työväenpuolue, nosti vasemmisto äläkän. He ilmeisesti kokivat, että heidän varpailleen on astuttu.

Toinen, uudempi käsitteenomimisoperaatio on ollut vihreiden tapa omia vihreys itselleen. He ovat röyhkeästi nimenneet puolueensakin sen mukaan. Niinpä omaa vihreyttä korostaessaan joutuu aina tekemään pesäeron samaa nimeä käyttävään puolueeseen.

Tässäkin kokoomus on pyrkinyt ravistelemaan kangistuneita kaavoja ja tuomaan vihreyteen uusia sävyjä.

Toki kokoomus on syyllistynyt vastaavaan toimintaan itsekin. Puolueen nimi on Kansallinen Kokoomus ja jotkin vanhimmista paikallisyhdistyksistä ovat nimeltään kansallisyhdistyksiä. Se ei tietysti tarkoita sitä, etteivätkö muutkin kuin kokoomuslaiset voisi olla kansallismielisiä, vaikka sellaista mielikuvaa onkin pyritty saamaan aikaan.

Uusimpia operaatioita käsitekaappausten alalla on vasemmistoliiton päätös alkaa kutsua itseään lyhyesti vasemmistoksi. Kyllä minä ainakin silti lasken myös SDP:n vasemmistopuolueeksi. Saa nähdä, kuinka hyvin tässä onnistuvat.

Entä sitten perussuomalaiset? Siitäkin on tullut poliittinen termi, vaikka valtaosa tavallisista suomalaisista kannattaneekin muita puolueita kuin sitä, joka kyseistä nimeä kantaa.

Käsitteiden omiminen ei kuitenkaan ole pelkkä puolueiden harrastus. Tänään pääkaupungissamme järjestetään Helsinki Pride -kulkue. Nimestä huolimatta kulkueessa ei ensisijaisesti kuitenkaan olla ylpeitä Helsingistä vaan kulkueen osanottajien vähemmistöseksuaalisista suuntautumisista. Aikaisemmin vastaavia kutsuttiin gay pride -kulkueiksi, mutta nyttemmin ovat päättäneet omia koko ylpeyskäsitteen itselleen.

Tuo on siinä mielessä haastavaa, että ainakin itselleni päällimmäiset mielikuvat pride-liikkeistä ovat rotuhenkiset white pride ja black pride -porukat, jotka kummatkaan eivät ole erityisen mieltäylentäviä. En sitten tiedä, onko seksuaalisessa suuntautumisessa enemmän ylpeilemisen aihetta kuin ihonvärissä.

Toiset taas yrittävät päästä rasitteiksi muodostuneiksi käsitteistä eroon. RKP:ssä ei haluta, että heitä kutsutaan ruotsalaisiksi. Jostain syystä he eivät kuitenkaan malta pudottaa sanaa pois puolueensa nimestä, joka nykyisin on Suomen ruotsalainen kansanpuolue. Joten kutsuttakoon heitä jatkossakin ruotsalaisiksi, vaikka ihan kiusallaan.

Kokoomuskaan ei ole kansallismielisyyttä viime aikoina juuri painottanut (maahanmuuttokritiikissä aktivoituneet demarit voisivat yrittää apajille, jollei se särähtäisi pahasti yhteen heidän puolueensa nimeen edelleen kuuluvan sosialismin kanssa).

Mikähän käsite seuraavaksi yritetään kaapata jonkin piirin omaan käyttöön? Tai ketkä seuraavaksi sohaisevat jonkun toisen apajille ravistelemaan käsitteiden totuttuja käyttötapoja? Kokoomus on ollut viime aikoina aktiivinen tuossa jälkimmäisessä, mutta ehkä seuraavaksi on jonkin toisen tahon vuoro.

Katainen perustelee näkemystään sillä, että puoluekokouksessa oli käsittelyssä kolme pakkoruotsin poistamista vaativaa aloitetta (aloitteet 104–106), joista vain yksi hyväksyttiin (aloitteet pdf-tiedostona; Antti Kökkö kertoo hyväksytyn aloitteen olleen nro 106). Lisäksi käsittelyssä oli aloite, jossa vaadittiin ruotsin kielen perustuslaillisen erityisaseman purkamista (103). Senkin puoluekokous hylkäsi.

Katainen onnistuu olemaan väärässä ainakin kahdella eri tavalla yhtä aikaa.

Ensinnäkin, jos puoluekokous hyväksyy vain yhden pakkoruotsia vastustavan aloitteen, niin se tarkoittaa sitä, että puoluekokous näkee siinä esitetyn tavan vastustaa pakkoruotsia olleen parempi kuin ne, mitä kahdessa muussa ehdotettiin. Kyseissä Riihimäen Kansalliset Kokoomusnuoret ry:n aloitteessa vaaditaan pakkoruotsin korvaamista pakollisella, mutta vapaasti valittavalla kielellä. Tämä on itse asiassa malli, jota olen itsekin useampaan kertaan puolustanut.

Sillä, onko Suomi kaksikielinen maa, ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Siitä, että ruotsi on virallinen kieli seuraa vain se, mitä kielen virallisesta asemasta eri laeissa säädetään seuraavaksi. Se voi esimerkiksi tarkoittaa sitä, että viranomaispalveluja on oltava tarjolla virallisilla kielillä. Kielen virallisuudesta ei kuitenkaan mitenkään yksioikoisesti seuraa, että sen olisi oltava pakollinen oppiaine kouluissa.

Itse asiassa tuo, mitä sanon edellisen kappaleen viimeisessä virkkeessä, on selitetty myös hyväksytyn pakkoruotsialoitteen tekstissä. Tämä on siten myös puoluekokouksen virallinen näkemys kielen virallisuuden ja pakollisuuden suhteesta toisiinsa.

Toiseksi, Katainen ei pitkästä puoluekokemuksestaan huolimatta näytä tajunneen, mitä aloitteen hylkääminen tarkoittaa. Aloitteen hylkääminen ei ole kannanotto aloitteessa esitettyä asiaa vastaan. Aloitteen hylkääminen tarkoittaa vain sitä, että puoluekokous ei näe tarpeelliseksi ottaa kantaa aloitteessa esitettyyn asiaan. Siksi ei voi laskea niin, että kun kaksi aloitetta hylättiin (tai kolme, jos perustuslakialoite lasketaan mukaan) ja yksi hyväksyttiin, niin loppujen lopuksi puolue olisi enemmän pakkoruotsin kannalla kuin sitä vastaan.

Jotta puoluekokouksen voisi katsoa kannattavan pakkoruotsia, olisi siellä pitänyt hyväksyä pakkoruotsia kannattava aloite. Sellaista ei kuitenkaan mikään yhdistys ollut katsonut tarpeelliseksi edes laatia. Siksi saldoksi jää, että pakkoruotsia vastustava aloite tuli hyväksytyksi, ja se on siis puolueen kanta.

Aloitteiden lisäksi kantaa voidaan ottaa ponsiesityksillä. Ponnet eivät ole sitovia, mutta sellaista voi esittää asiaan liittyvässä kohdassa. Jos pakkoruotsin puolustajat olisivat halunneet kantansa kuuluviin, he olisivat voineet tehdä pakkoruotsialoitteen yhteyteen ponnen, jossa olisi vaadittu pakkoruotsin säilyttämistä. Käsittääkseni mitään sellaista pontta ei puoluekokouksessa kuitenkaan esitetty, saati sitten hyväksytty.

Kataisen on ihan turha kiemurrella irti siitä, etteikö pakkoruotsin vastustaminen olisi nyt kokoomuksen virallinen kanta. Sitä se on, vaikka se ei Kataisen oma mielipide olisikaan.