Yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungner (sd) tietysti ärähti, sillä hän olisi tietysti halunnut kaikkien suomalaisten maksavan pakollisen maksun Yleisradiolle halusivatpa sitten käyttää sen palveluja tai ei. Kukapa yritysjohtaja moista ei omalle firmalleen haluaisi? Jungner harmittelee sitä, että toiminnan suunnitteleminen käy vaikeammaksi, kun ei tiedä tulevien vuosien tuloja etukäteen. Eivätpä tiedä muutkaan mediatalot, mutta tuntuvat silti pystyvän suunnittelemaan.

Nykyisessä televisiolupajärjestelmässä on se hyvä puoli, että se antaa sentään mahdollisuuden itse kullekin päättää siitä, haluaako maksaa Ylen palveluista vai ei. Kohtuutonta siinä on se, että televisionkatsojien pitää maksu maksaa, vaikkeivät Ylen palveluja haluaisikaan. Parempi kuitenkin niin, jos vaihtoehtona on pakottaa kaikki maksamaan.

Siinäkin tapauksessa, että mennään Lindénin toiveiden mukaisesti ja kustannetaan Ylen toiminta valtion budjetista, kaikki joutuvat maksamaan. Parempi silti, että tuollainen kaikille pakollinen maksu hoidettaisiin verotuksen kautta, koska käytännössähän se kuitenkin olisi vero.

Vaihtoehdot eivät kuitenkaan lopu tähän. Voitaisiin aivan hyvin tehdä myös niin, että Ylen ohjelmat laitettaisiin maksukortin taakse ja niistä maksaisivat ne, jotka niitä haluavat katsoa. Tämä olisi tietysti reiluin tapa hoitaa asia. Myös nettisisällöt voidaan aivan hyvin laittaa maksullisiksi, jos Yle ei niitä halua ilmaiseksi jakaa.

Vaihtoehtoisesti, tai muiden rahoitustapojen rinnalla, Yleisradio voi alkaa julkaista myös mainoksia. Esimerkiksi BBC:n nettisivuilla on mainoksia, vaikka se onkin yleisradioyhtiö.

Erilaiset pienten kohderyhmien ohjelmat, joiden lähettäminen on perusteltua, vaikkeivät ne kaupallisesti olisikaan kannattavia, voidaan hoitaa erillisellä rahoituksella. Valtio voi perustaa tätä tarkoitusta varten rahaston, joka sitten tukisi eri kanavilla lähetettäviä marginaaliohjelmia harkintansa ja rahoituksensa riittävyyden mukaan. Yle voisi muiden mediatalojen ohella tarjota omia ohjelmiaan rahoitettavaksi kyseisen rahaston kautta.

Tämä järjestelmä olisi hyvä kompromissi maksu- ja budjettirahoitteisuuden välillä. Ne, jotka kokisivat tarjonnan rahanarvoiseksi, voisivat maksaa siitä, ja marginaaliryhmille tarjottaisiin ohjelmia verorahoilla.

* * *

Sivuhuomiona sen verran, että kaupallisilla mediataloilla on mielestäni hyvä tapa ilmoittaa kytkennöistään silloin, kun uutisissa käsitellään samaan konserniin kuuluvien tahojen tai mediatalon omistajien asioita. Yle ei kuitenkaan toimi samoin. Yleisradio julkaisee paljon omistajaansa, Suomen valtioon, liittyviä uutisia, mutta ei silti näe tarpeelliseksi avata näiden uutisten yhteydessä kytköksiä omistajatahoonsa. Toivoisinkin, että Yle voisi jatkossa toimia yhtä suoraselkäisesti kuin kaupalliset kilpailijansakin.

* * *

Koska pakollisesta mediamaksusta on nyt ainakin toistaiseksi luovuttu, voin purkaa kymmenen ja puoli kuukautta kestäneen Yle-boikottini. En aio edelleenkään lisätä Ylen uutisotsikoita Ampparit-profiiliini, mutta poistan selaimesta Ylen sivujen eston. Eli en jatkossakaan käytä Yleä keskeisenä uutislähteenä, kaupalliset mediatalot riittävät siihen oikein hyvin, mutta voin ainakin seurata muilta sivuilta Ylen uutisiin johtavia linkkejä.

Jokseenkin pystyyn kuolleelle demokratiallemme kaikki tavat nostattaa vaalihumua ovat tervetulleita. Epäilemättä vaalityötä on nastempaa tehdä huhtikuussa kuin maaliskuussa: näpit eivät jäädy läpysköjä jaellessa ja ehkä joku ohikulkija pysähtyy vaihtamaan poliittisia ajatuksiakin. Vaalivoittoja voi sitten juhlia ja vaalitappioita niellä vappukarnevaaleissa.

Toukokuu olisi kuitenkin ihanteellinen. Viimeistään vapun jälkeen Suomi herää talvihorroksestaan. Terassit täyttyvät ja kuohuvia tyhjennellään. Ihmiset ovat myönteisimmillään ja hymyjä vaihdellaan säästelemättä. Joukkoon mahtuu hyvin poliittista hulabaloota.

Kesäkuussa suvivirsien jälkeen ajatellaan puolestaan jo lomia. Mökille ei politiikka mahdu. Iltapäivälehdistäkin luetaan vain juttuja juhannusheilan iskemisestä. Menköön siis 2011 vaalit huhtikuussa, mutta pidettäköön 2015 vaalit vasta toukokuussa.

Niinhän se usein menee. Mitä painokkaammin jokin taho painottaa kriittisyyttään, sitä yksisilmäisempää aatteellista propagandaa on luvassa (joku seuraamani bloggaaja kirjoitti saman ajatuksen jokin aika sitten; laittaisin linkin, jos muistaisin kuka). Yleensä nimenomaan vasemmistolaisilla on tarve mainostaa itseään kriittisiksi, mutta osaavat sen muutkin (maahanmuuttokritiikki käyköön uudemmasta esimerkistä).

Ei minulla sinänsä ole mitään yksipuolistakaan kritiikkiä vastaan. Puolensa saa valita. Onhan meilläkin tässä blogissa kategoria ”Mediakritiikki”, eikä siellä tai tässä blogissa ylipäänsä eri yhteiskunnallisia näkemyksiä niin erityisen tasapuolisesti käsitellä. Me emme kuitenkaan piilottele kantaamme. Aikaisemmin kokoomuslaisuutemme kerrottiin heti etusivulla, nyt pitää käydä lukemassa kirjoittajien profiilit, mutta yhtä kaikki, emme edes yritä väittää olevamme puolueettomia tarkkailijoita.

Aion jatkossakin seurata Mediakritiikki-tilin viserryksiä, ja voin suositella samaa muillekin, jotka haluavat seurata yhteiskunnallista Twitter-keskustelua. Minusta olisi kuitenkin suoraselkäistä, jos tilin omistaja kirjoittaisi kuvatekstiin reilusti, että tarjolla on ”vasemmistolaista mediakritiikkiä”.

Vähän samaa sarjaa, joskaan ei aivan yksisilmäisesti, edustaa huumoriblogi Lehti. Senkin heitot on viritetty taajuudelle, jolla ne eivät vahingossakaan ärsytä punavihertävään ajatteluun taipuvaista yleisöä. Huumorijulkaisulle voi kuitenkin antaa anteeksi sen, ettei yhteiskunnallista kantaa asemoida kovin yksiselitteisesti. Sellainen voisi joissakin tapauksissa latistaa itse vitsit.

Tosin ei Lehti erityistä latistamista tarvitse – he tekevät sen itse. Suurin osa jutuista on käynyt tylsiksi lähinnä siksi, että ne toistavat samaa ja kovin yllätyksetöntä kaavaa. Ehkä pieni tauko tekisi hyvää.

Suomalaisten huumorijulkaisujen kruunaamaton kuningas onkin Vunet.org (Vaihtoehtouutiset). Vaikka se on lähes yhtä yksisilmäinen kuin Lehtikin, ja sen ”uutiset” ampuvat välillä jopa enemmän yli, niin Vunet pesee kilpailijansa tyylillä. Hetkittäin voi melkein luulla, että jotkut kirjoittavat sinne uutisia ihan tosissaan.

Kunniamaininnan ansaitsee Etelän media, eikä vähiten siksi, että se asemoi suhteensa poliittisen karttaan heti yläpalkissaan: ”Vastuunkantaja keskustapuolueen teoista jo vuodesta 1906″. Huumorijulkaisukin voi ilmoittaa puolensa ilman, että sisältö kärsii.

Sama koskee tietysti asiallisuuteen pyrkivää mediakritiikkiä ja etenkin sitä. Kritiikki on uskottavampaa, jos sen esittäjä osoittaa edes jonkinlaisia merkkejä itsekriittisyydestä.

* * *

Kun Twitter tuli mainittua, niin mainostan samalla Lipsanen & Ruso -blogin tiliä (@lipsanenruso). Tilille päivittyvät niin blogin uudet merkinnät kuin blogiin jätetyt kommentit. Vastaava syöte on saatavilla myös toisesta blogistani (@aiheita).

Henkilökohtaista Twitter-tunnustani (@nlipsane) päivitän silloin, jos mieleeni tulee 140 merkkiin tiivistyvää sanottavaa lähinnä yhteiskunnallisista asioista. Myös Rusolla on tili (@hvruso), mutta hän ei ainakaan vielä ole kirjoittanut sinne mitään (kannattaa kuitenkin tilata se ihan siksi, että ehkä se kannustaa häntä jakamaan ajatuksiaan myös Twitterin kautta).

YK:n pakolaissopimus velvoittaa myös Suomea tarjoamaan turvapaikan maahan saapuville pakolaisille. Pakolaiseksi määritellään henkilö,

joka on paennut kotimaastaan, koska hänellä on perusteltu syy pelätä joutuvansa vainotuksi rotunsa, etnisen taustansa, uskontonsa, kansallisuutensa tai poliittisen käsityksensä takia tai sen takia, että hän kuuluu tiettyyn yhteiskuntaryhmään, ja joka oleskelee sen maan ulkopuolella, jonka kansalainen hän on, ja joka mainitun uhan vuoksi ei voi tai halua palata takaisin.

Maailmassa on runsaasti maita, joiden kansalaiset joutuvat pakenemaan joko valtion tai, valtion ollessa kyvytön tai haluton heitä puolustamaan, muiden tahojen heihin kohdistamaa sortoa. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että turvalliset maat pystyvät tarjoamaan heille suojelua.

Uhkana kuitenkin on, että pakolaisjärjestelmän massiivinen väärinkäyttö tekee vähitellen mahdottomaksi tarjota turvapaikkoja niille, jotka olisivat siihen oikeutettuja.

Tilastokeskuksen luvut kertovat karun tilanteen myös Suomessa. Turvapaikkoja on viime vuosina haettu tuhansittain, mutta turvapaikkoja myönnetään vain joillekin kymmenille. Vain häviävän pieni osa niistä, jotka turvapaikkaa hakevat, on sellaiseen oikeutettu.

Moninkertainen määrä hakijoita on kuitenkin syystä tai toisesta saanut oleskeluluvan. Turvapaikanhakumenettely tarjoaa siten merkittävän maahanmuuton kanavan myös muille kuin pakolaisille. Lisäksi, kuten saman taulukon luvuista näkee, varsin monet saavat yhdistää Suomeen myös perheensä.

Maahanmuuttoviraston tilastoissa kerrotaan sen verran lisää, että nähdään missä suhteessa nuo muut oleskeluluvat on myönnetty ”suojelun tarpeen vuoksi” ja kuinka paljon ”muusta syystä”. Se, kumpia on ollut enemmän, näyttää vaihtelevan vuosittain. Suojelun tarpeeksi lasketaan muun muassa aseellinen selkkaus hakijan kotimaassa, mikä ei siis ole peruste pakolaisstatukselle.

Samalla sivustolla julkaistussa tilastoanalyysissa valotetaan vuoden 2008 lukujen taustoja. Siellä kerrotaan, että kun Dublin-järjestelmän perusteella palautetut ja rauenneet tapaukset jätetään huomiotta, niin 61 prosenttia hakijoista on saanut myönteisen turvapaikka- tai oleskelulupahakemuksen. Näin siis siitä huolimatta, että vain pieni murto-osa on ollut oikeutettu hakemaansa turvapaikkaan.

Niistäkin, jotka saavat kielteisen päätöksen, osa on silti onnistunut tavoitteessaan. Kaikki eivät havittele varsinaista maahanmuuttoa, vaan ainoastaan sitä, että voivat käyttää maamme avokätistä tukijärjestelmää turvapaikkahakemuksen käsittelyn ajan. Tästä hyvä esimerkki on viimeaikainen bulgarialaisten turvapaikanhakijoiden tulva (HS 14.1.10).

Eurooppaan pyrkijöiden määrä tuskin on tulevaisuudessa ainakaan laskemaan päin. Jotta voimme tulevaisuudessakin tarjota turvapaikan niille kaikista hädänalaisimmille, jotka ovat siihen oikeutettuja, on meidän hillittävä turvapaikanhakijoiden saapumista rajoillemme. Se ei onneksi ole kovin vaikeaa; tarvitsee vain katsoa esimerkkiä naapurimaastamme lahden takana.

YK:n pakolaistoimiston tilastojen mukaan Viroon saapui vuonna 2008 yhteensä seitsemän turvapaikanhakijaa. Muutkaan Baltian maat eivät ole hakijoita erityisemmin houkuttaneet, vaikka nekin ovat sitoutuneet turvapaikan myöntämään siinä missä Pohjoismaatkin.

Dramaattiset erot turvapaikanhakijoiden määrässä eivät selity ainakaan sijainnilla. Lienee selvä, että eroihin vaikuttaa se, minkälaisia tukia missäkin maassa niin turvapaikanhakijoille kuin maahan päässeillekin myönnetään. Jos laskemme Suomessa maahanmuuttajille maksettavat tuet Baltian maiden tasolle, tyrehtyy myös turvapaikanhakijoiden virta.

Pakolaiset, siis turvapaikkaan oikeutetut, voidaan kyllä jatkossakin päästää suomalaisen sosiaaliturvan piiriin. Heidän määränsä hakijoista on niin marginaalisen pieni, että sillä tuskin on suurempaa merkitystä. Heille voidaan tarjota mahdollisuus myös perheenyhdistämiseen. Muille voidaan tarjota vaatimatonta ylläpitoa valtion puolesta ja minimaalista taskurahaa. Myös kielenopetusta ja muuta koulutusta voidaan tarjota, jotta heilläkin olisi jotakin tekemistä. Mahdollisen työllistymisen kautta voisi sitten avautua tie yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

Kannattaa kuitenkin huomioida se, että kovin moni ei joutuisi tuota oleskelulupalaisen suhteellisen karua kohtaloa kokemaan, Jos tilanne Suomessa olisi tuo, niin eipä tänne juuri turvapaikanhakijoita enää tulisi.

Baltian maiden maahanmuuttajatilastoista voimme päätellä, että myös aidot pakolaiset hakeutuvat niihin maihin, joissa sosiaalietuudet ovat paremmat. Esimerkiksi Viroon ei tule juuri heitäkään. Jotta Suomi jatkossakin kantaisi osuutensa maailman pakolaisongelmasta, ehdotankin, että Suomen kiintiöpakolaisten määrää nostetaan suunnilleen nykyisten hyväksyttyjen turvapaikkahakemusten verran sitten, kun hakijoiden määrät on saatu laskettua Baltian maiden nykytasolle. Näin ottaisimme yhtä paljon pakolaisia vastaan senkin jälkeen, kun hakijamäärät on saatu tyrehdytettyä.

Pakolaiset sanan virallisessa merkityksessä eivät kuitenkaan ole mielestäni se varsinainen ongelma. Pakolaisten vastaanottaminenhan perustuu, tai ainakin sen pitäisi perustua, siihen, että pakolaisstatus annetaan henkilöille, jotka ovat kotimaassaan henkilökohtaisen vainon uhreja. Näille ihmisille on syytä tarjota poliittinen turvapaikka.

Kiintiöpakolaiset eivät mielestäni ole maahanmuuton varsinainen ongelma. Minusta on hyvä, että Suomi ottaa heitä vastaan. On kuitenkin oltava tarkkoja siinä, että turvapaikan saavat vain ne, jotka siihen tosiasiallisesti ovat oikeutettuja. Mitä helpommin maahan pääsee sisään, sitä vähemmän resursseja jää niiden vastaanottamiseen, jotka pakenevat vainoa eivätkä vain kurjia olosuhteita.

Kurjia olosuhteitakin riittää. Maailma on täynnä enemmän tai vähemmän sosialistisia tai jostakin muusta syystä kurjia maita, joissa eläminen ei todellakaan ole herkkua. Näitä maita ja niissä asuvia ihmisiä on kuitenkin liikaa, jotta tilannetta voitaisiin mitenkään helpottaa ottamalla kurjuutta pakenevat ihmiset länsimaihin. Se ei myöskään ole erityisen kustannustehokas tapa auttaa. Kurjuutta vähennetään vapauttamalla maailmankauppaa, painostamalla paikallisia hallituksia sekä tekemällä avustustyötä paikan päällä.

Maahanmuutto-ongelman ydin on siinä, että Eurooppaan tursuaa erilaisia paremman elämän perässä saapuvia tulokkaita, jotka eivät ole oikeutettuja turvapaikkaan, mutta joilla ei myöskään ole edellytyksiä tai aina välttämättä haluakaan työllistyä täällä. Kouluttamattomille ja kielitaidottomille, usein lukutaidottomillekin, paikallista kulttuuria tuntemattomille tulijoille on täällä kovin vähän kysyntää.

Suomella on onni sijaita Euroopan perällä sivussa suurimmista maahantulijavirroista, vaikka Venäjä toki onkin aivan vieressä. Sijaintietua rapautetaan kuitenkin tehokkaasti tarjoamalla ylettömän hyvät rahalliset tuet niille, jotka maahan asti pääsevät. Se houkuttelee matkaamaan vähän pidemmällekin. Rydmanin haastattelussaan mainitsema naapurimaamme Ruotsi onkin varoittava esimerkki siitä, kuinka laajamittainen maahanmuutto-ongelma on onnistuttu saamaan aikaan myös Pohjoismaissa.

Olisikin estettävä se, että on mahdollista tulla tänne elämään anteliaan sosiaaliturvan varassa, vaikkei olisikaan oikeutettu turvapaikkaan. Etenkin hakuprosessin aikana maksettavat tuet on laskettava minimiin. Lisäksi, jos ei ole oikeutettu turvapaikkaan, niin ei pitäisi olla myöskään oikeutta perheenyhdistämiseen. Perheensä kanssa voi halutessaan yhdistyä palaamalla sinne, missä muukin perhe on.

Suomen maahanmuuttopoliitikan ongelma on se, että tänne on houkuttelevaa tulla sosiaaliturvan, mutta ei niinkään työn, takia. Tästä kirjoitin jo aikaisemmin.

Rydman kritisoi haastattelussa (suomenkielinen käännös) myös monikulttuurisuusideologiaa. Niin on syytäkin. Monikulttuurisuutta on tietysti aina ollut ja on varmasti tulevaisuudessakin, mutta voimme poliittisilla päätöksillä vaikuttaa siihen, kuinka paljon ja minkälaista monikulttuurisuutta jatkossa hyväksymme.

Kaikki eivät ole kokoomusnuorissakaan Rydmanin linjoilla. Hänen vastaehdokkaanaan puheenjohtajavaalissa ollut Tomi Sandström ja joukko muita kokoomusnuoria ovat kirjoittaneet vastineen. Sen sisältö on kuitenkin surullisen latteaa poliittista jargonia, jossa toistellaan kuluneita fraaseja.

Vastineitsijät luottavat muun muassa kotoutuspolitiiikan mahdollisuuksiin, vaikkei siinä sen enempää Ruotsissa kuin oikein missään muuallakaan ole onnistuttu. Mitään analyysiä siitä, mitä Suomessa voitaisiin tehdä paremmin, he eivät anna. Kun monikulttuurisuutta kaipaavien eväät ratkoa ongelmia ovat noin heikot, niin ei liene mikään ihme, että monikulttuurisuuden hillitseminen vaikuttaa huomattavasti toimivammalta ratkaisulta.

Nimittäin. Politiikka on tyhjänjauhantaa, koska ihmiset ovat tyhjänjauhajia. Tai ainakin kokoustavat ihmiset ovat. Kurkataanpa mihin tahansa kokoukseen taloyhtiökokouksista puoluekokouksiin tai asukasyhdistyksistä eduskuntaan, kaava on jokseenkin sama.

Ensinnäkin on ne, joiden puheet ovat itsestäänselviä latteuksia, joissa kannatetaan kaikkea hyvää ja vastustetaan kaikkea pahaa. Toiseksi toistetaan aiemmin jo useampaan otteeseen esitettyjä mielipiteitä, kun pelkkä aiemman puhujan kannattaminen riittäisi. Sitten on ne, joilla ei ole lainkaan mielipidettä, mutta suu on pakko avata. Nekin, joilla on mielipiteitä, ovat usein niin auttamatta vähemmistössä, ettei heidän ajatuksillaan ole menestyksen mahdollisuuksia.

Itse asiat vaatisivat vain murto-osa käytetystä kokousajasta. Loput on ajanhukkaa.

Parlamentarismin henkeä noudatettaessa on vain kaksi selkeää vaihtoehtoa: koko presidentti-instituution lakkauttaminen tai tämän tehtävien määrittely puhtaasti edustukselliseksi. Kolmas selkeä vaihtoehto on vahva presidentti, mutta sellaista haluava ei ole parlamentarismin lipunkantaja.

Keskustelu paljasti parlamentaarisen demokratiamme viholliset. Korvia raastavaa oli kuulla istuvien kansanedustajien vakuuttelua siitä, kuinka pääministerin valta tarvitsee tasapainottajansa. Eduskunnassa on ainakin paperilla 200 hallitusvallan tasapainottajaa, presidentillä ei yhtään.

Toisin sanoen tällaiset kansanedustajat eivät halunneet varjella omaa valtaansa. Heille ei jostain syystä riitä vain asema hallituksen kumileimasimena. He ovat tämän päälle valmiita myös puolustamaan presidentin valtaa, jonka käyttöön eivät voi edes teoriassa puuttua.

Sitä nuukahtanut ja puuduttavan tylsä demokratiamme viimeiseksi tarvitsee. Eduskunnan kunnianpalautusta se tarvitsisi.

Kunniantuntoinen eduskunta kokisi olevansa herra, jonka eteen hallitusjuoksupojisto tulisi polvet tutisten. Elävässä demokratiassa pääministeri saa toki olla vahva, mutta eduskunnan puhemies ja poliittisten ryhmien johtajat olisivat sirkuksen tirehtöörejä. Heille olisi viime kädessä se ja sama, minkä värinen hallitus juoksisi heidän asiallaan. Olennaista on vain, että juoksevat. Puolueuskollisuus ei menisi ohi eduskunnan aseman ylimpänä vallankäytön elimenä. Sen asema olisi tässä mielessä pyhä.

Tällaiselle eduskunnalle presidentin valtaoikeudet eivät olisi mikään kysymys. Parlamentaarisen kontrollin ohittavaa valtaa ei yksinkertaisesti kuuluisi olla. Parlamentaarikot ovat parlamentarismin tärkeimpiä puolustajia. Nyt koettu ei vakuuta.

Tiedämme myös, että nykypuolueiden politiikka perustuu virheellisiin oletuksiin siitä, mikä tekee meidät onnellisiksi. Politiikka pyrkii melko yksiselitteisesti työllisyyden ja verotettavien tulojen kasvuun, sekä näiden varojen reiluun allokointiin. Onnellisuuden taloustiede on aiheesta armoton. Tuotannon, tulojen ja työllisyyden kasvu eivät enää lisää yhteiskuntamme onnellisuutta. Nykypolitiikka on sekoittanut välineet tavoitteisiin.

Mikä sitten lisää ihmisten onnellisuutta? Wikipedian artikkelit onnellisuudesta ja onnellisuuden taloustieteestä vaikuttavat ottavan eri näkökulmat melko tasapainoisesti huomioon. Osittain, joidenkin arvioiden mukaan noin puoliksi, onnellisuus on geneettistä. Siihen on vaikea vaikuttaa poliittisesti, mutta onneksi jää vielä jäljelle se toinen puolisko.

Vauraus ja vaurastuminen näyttäisivät olevan tärkeimmät onnellisuutta lisäävät tekijät, vaikka Demoksen porukka muuta yrittääkin väittää. Suhde on ilmeisesti logaritminen: satasen lisäys tuloissa tekee köyhän onnellisemmaksi kuin rikkaan, mutta tulojen kaksinkertaistuminen onnellistuttaa molempia jotakuinkin yhtälailla.

Silläkin on merkitystä, millä tavalla vauraus kertyy. Lottovoitto ei lisää onnellisuutta siinä missä itse hankitut miljoonat eikä sosiaalisilla tulonsiirroilla ole samaa onnellistavaa vaikutusta kuin työstä saadulla palkalla.

Vaurastumisessa on kuitenkin se ongelma, että vaikka se lisää onnellisuutta, on se laajassa mitassa tuhoisaa ympäristön kannalta. Maapallolla on liikaa ihmisiä. Jotta kaikki voisivat tulla onnellisiksi vaurastumalla, olisi löydettävä tapoja irrottaa vaurastuminen luonnonvarojen kulutuksesta.

Toinen vaihtoehto on tarkastella sitä, mitkä muut asiat kuin vaurastuminen lisäävät ihmisten onnellisuutta. Uskonnollisuudella ja perinteisellä arvomaailmalla näyttäisi olevan hyvin vahva yhteys onnellisuuden kanssa.

Jos siis halutaan edistää onnellisuutta, mutta pitää luonnonvarojen kulutus ja ilmastonmuutos kurissa, niin olisiko paras vaihtoehto edistää uskonnollisuutta ja perinteisiä arvoja yhteiskunnassa? Ainakin tehokkuuden onnellista tuottamista mittaavassa Happy Planet -indeksissä näyttäisi kärjessä olevan paljon maita, joissa perinteinen uskonnollisuus on voimissaan.

Demokselta lainaamassani pätkässä viitataan Princetonin yliopiston tutkimukseen, jossa yhteyttä tulojen ja onnellisuuden välillä pidetään illuusiona. On kuitenkin huomioitava, että tutkimuksessa tarkastellaan naisia, millä varsin todennäköisesti on merkitystä. Perinteisestihän naisilla on ollut miehiä suurempi vapaus valita koti- ja palkkatyön väliltä. Kun tavoiteltu tulotaso kasvaa, niin mahdollisuus valita kotiäidin ura jää pois. Silloin perheeseen tarvitaan kaksi palkkatyötä tekevää aikuista.

Pohjoismainen korkeisiin veroihin perustuva malli on nurinkurinen juurikin siksi, että siinä ulkoistetaan julkiselle sektorille sosiaaliset suhteet lapsiin ja vanhuksiin. Kuitenkin juuri kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa on tärkeä onnellisuuden lähde. Nykymallissa kaikkien on kuitenkin väännettävä niska limassa töitä, jotta he voivat maksaa kaikki ne verot, jotka valtio ja kunnat tarvitsevat hoitaakseen sosiaalisen kanssakäymisen ihmisten itsensä puolesta.

Onnellisempi yhteiskunta on sellainen, jossa ihmisille jätetään enemmän vapaa-aikaa, eikä pakoteta heitä raatamaan korkeiden verojen eteen. Onnellisessa yhteiskunnassa uskonnolla ja perinteisillä arvoilla on vahva rooli. On myös tärkeää, että kankeat työmarkkinat eivät estä ihmisiä saavuttamasta onnellisuutta omalla työllään.

On kuitenkin muistettava asian tilastollinen luonne. Vaikka perinteinen uskonnollisuus nostaakin onnellisuutta keskimäärin, on tilaa jätettävä myös niille, jotka haluavat valita toisin. Yhteisöllisyyskin nostaa niiden onnellisuutta, jotka sopeutuvat yhteisöön, mutta se ei saa tapahtua sopeutumattomien kustannuksella.

Avioliitto on eräänlainen sapluuna, jota voi muokata avioehdoin. Ilman avioliitto-instituutiota keskinäiset suhteet tulisi testamentein tai muin järjestelyin kokonaan itse määritellä. Ne, jotka eivät valmista sapluunaa halua, viihtyvät keskenään avoliitossa.

Avioliittolaki ei ole sukupuolineutraali. Avioliitto koskee yhden naisen ja yhden miehen välistä sopimusta. Samaa sukupuolta olevat saavat samat oikeudet rekisteröimällä parisuhteensa.

Uskonnolliset tahot ovat taipuvaisia näkemään avioliiton perustan Jumalan asettaman lisääntymistehtävän valossa. Yhteiskunnan kannalta tästä ei ole kyse. Avioliittolaki ei velvoita lisääntymään ja samaa sukupuolta olevat eivät kykene keskenään lisääntymään. Lisäksi, lisääntyminen onnistuu aivan hyvin ilman avioliittoakin, ehkä jopa paremminkin ilman turhia moraalisia rajoitteita.

Virallinen parisuhde on lain mukaan tasavertainen ja kummallakin on oikeus osallistua ansiotyöhön ja yhteiskunnalliseen toimintaan (ennen 1929 lakia aviomies oli perheen edusmies). Oli otsikko kumpi tahansa, tasavertaisuus koskee vain kahta ihmistä. Sekä avioliiton että rekisteröidyn parisuhteen solmii kaksi ja vain kaksi henkilöä.

Miksi rajoittua vain kahteen ihmiseen? Eikö laki voisi olla joustavampi? Liittojen perusajatushan on kaunis: keskinäinen luottamus ja yhteistoiminta perheen hyväksi. Miksi meillä ei ole lainsuojaa useamman ihmisen keskinäiselle luottamukselle? Ehkä siksi, että sellaiseen ei ole suurta tarvetta ja yhteiskunnallista painetta.

Periaatteellinen kysymys silti jää. En näe monenkeskisen avioliitonkaltaisen taloudellisen suhteen kiellolle perusteita. Kai sellainen olisi keskinäisin sopimuksin jossain määrin järjestettävissäkin, vaikka monimutkaiseksi menisikin (virallisen parisuhteen solmimisen esteenä on aiempi virallinen parisuhde). Sapluuna vain puuttuu.

Se, että tällaiseen tarvitaan selvitys, kertoo jo paljon siitä, kuinka absurdia julkisen sektorin touhu on. Yksityiselle palveluntarjoajalle ei tulisi mielenkään rajoittaa asiakaskuntaansa joidenkin mielivaltaisten hallinnollisten rajojen perusteella. Julkisella puolella se on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ongelma olisi helppo ratkaista palveluseteleillä. Kunta antaisi vanhemmille päivähoidon kustannustasoa vastaavan setelin ja vanhemmat hankkisivat sillä tarvittavan palvelun mistä ikinä parhaaksi katsovatkaan ilman hallinnollisia aluerajoituksia. Päiväkodit voisivat hyvin olla yksityisten yritysten omistamia, mutta eipä mikään estä kuntia ylläpitämästä omiakaan, jos ne välttämättä katsoisivat sellaisen tarpeelliseksi.

Päivähoito ei ole ainoa toimiala, jossa julkisen sektorin jäykät rajat aiheuttavat eriskummallisia tilanteita.

Kaverini muutti jokin aika sitten pääkaupunkiseudulla paikasta toiseen. Hänen uusi postitoimistonsa sijaitsee useamman kilometrin päässä paikassa, jonne ei ole suoraa julkisen liikenteen yhteyttä hänen kotoaan ja suunnassa, jonne hänellä ei normaalisti ole erityisemmin asiaa. Lähempänä, suoran bussiyhteyden varrella ja hänelle kätevämmässä suunnassa olisi toinen postikonttori, mutta valtionyhtiö Itella Oyj ei anna asiakkailleen valinnanvaraa. Paketit pitää hakea sieltä hankalammasta toimipisteestä.

Onneksi postipaketeille on myös kaupallisia vaihtoehtoja, kuten Ärräpaketti. Eipä ole tainnut käydä Rautakirja Oy:n puolella mielessäkään jakaa asiakkaita jonkin aluejaon perusteella ja pakottaa kutakin käyttämään jotakin ennaltamäärättyä R-kioskia.

Todettakoon kuitenkin, että on julkisellakin sektorilla tapahtunut aikojen saatossa edistystä. Viime keväänä sain Helsingin kaupungilta hammashoidon palvelusetelin, jolla pääsin valitsemaan hammaslääkärin yksityiseltä puolelta. Sain mukaan pitkän listan setelin hyväksyviä hammaslääkäreitä, joista osa oli Helsingin ulkopuoleltakin. Lisäksi mainittiin, että voisin halutessani tarjota seteliä myös listan ulkopuolisillekin lääkäreille. Nämä voivat sitten päättää, haluavatko ottaa sen vastaan vaiko eivät.

Suotavaa olisi, että tuollainen toiminta lisääntyisi. Olisi jo aika, että julkinen sektori ottaisi tehtäväkseen palvella asiakkaitaan sen sijaan, että se keskittyy lähinnä oman koneistonsa ylläpitämiseen.