Lipsanen & Ruso

Ei määrää vaan laatua

Becker-Posner-blogissa keskusteltiin jokin aika sitten lapsiperheiden tukimuodoista. Tapausesimerkkinä oli Ruotsi. Koska keskustelu tässäkin blogissa on Henrikin edellisen merkinnän myötä palannut väestöpolitiikkaan, niin jatketaan siitä..

Olennaisimman tiivistää parhaiten Becker: yhteiskunnallinen kehitys on johtanut siihen, ettei lasten määrä enää ole olennaista vaan laatu (“Much of the reduction in fertility has been caused by a substitution of the so-called (I called it this!) quality of children for quantity.”). Ei siis ole mitään mieltä yrittää houkutella ihmisiä tekemään mahdollisimman paljon lapsia. Se ei ole nykypäivää. Kehittyneissä teollisuusmaissa menestys ei enää riipu työtätekevien määrästä vaan osaamisesta.

Becker olettaa, että kotikasvatus on lapselle ulkopuolista päivähoitoa parempi ja esittää erilaisia keinoja, joilla lasten kasvattamista kotona voitaisiin lisätä. En ota tähän kantaa. Keskeisempää on, ettei perhepolitiikassa pyritä siihen, että mahdollisimman moni tekisi lapsia ja lisäksi mahdollisimman monta, kuten nykyisin halutaan. Erityisesti on huolehdittava siitä, ettei lapsilisillä ja muilla sosiaalisilla tuilla houkutella sellaisia henkilöitä lisääntymään, jotka eivät kykene kantamaan vastuuta lapsistaan. Taloudellinen vastuu on osa kokonaisvastuuta.

En tarkoita sitä, että vähävaraiset olisivat välttämättä huonoja vanhempia. Lapsia voidaan kasvattaa hyvin myös taloudellisesti vaatimattomissa oloissa. Mutta jos perheen talous perustuu tukiaisiin eikä omaan työhön ja yrittämiseen, niin ennuste on huono. Siksi talouksia, jotka eivät kykene kantamaan taloudellista vastuuta omasta toimeentulostaan, ei pidä lisätuilla kannustaa tekemään lapsia.

Jotta kaikki lapset taustaan katsomatta saisivat mahdollisimman hyvät mahdollisuudet hyvään elämään, on panostettava koulutukseen. Sekin onnistuu helpommin, jos (ja onneksi myös kun) lapsia on vähemmän. Panostusta pitää silti lisätä ja tarkastella luovemmin myös erilaisia toimintamalleja, kuten yksityiskouluja. Kaikkien ei tarvitse tulla ulos samaa putkea pitkin, mutta kaikkien on saatava laadukasta koulutusta.

Koska kaikkeen ei ole rahaa, on jostain tingittävä. Siksi vaadinkin, että verovarojen käyttöä on vahvasti siirrettävä sosiaalisista tuista koulutukseen, sivistykseen ja tutkimukseen. Avustuksilla köyhät pidetään köyhinä, mutta koulutus on tie parempaan. Painopisteen siirtäminen on tärkeää paitsi kansantalouden, niin erityisesti yksittäisten ihmisten kannalta: passiivisen tukemisen sijaan on tarjottava mahdollisuuksia.

Hedelmöityshoitoihin, joista edellisessä merkinnässä keskusteltiin, tämä liittyy siten, että nekin ovat nimenomaan lasten määrän lisäämistä. Yhteiskunnan kannalta on parempi sijoittaa nekin varat niiden lasten kouluttamiseen, jotka joka tapauksessa syntyvät. Lasten kannalta taas on parempi, että ne lapset, joilla syystä tai toisesta ei kotia ole, sen saavat. Vanhemmuus ei ole biologiasta kiinni. Adoptiota kannattaa tukea nykyistä enemmän, koska se ei ole lasten määrän lisäämistä vaan mahdollisuuksien tarjoamista jo syntyneille lapsille.

Keskustelu

Yhteensä 2 kommenttia ja/tai paluuviitettä kirjoitukseen “Ei määrää vaan laatua”

  1. Ruso 16.11.2005 klo 15:51:

    Viimein ehdin vastata tähän.

    Perusajatushan on yksinkertainen: ensin todetaan yhteiskunnallinen muutos, jonka todetaan sitten edellyttävän työvoiman runsaan luvun sijaan pitkälle koulutettua työvoimaa. Hyväksyttäneen.

    Ongelma on Beckerin sanavalinnoissa. Kysehän ei ole niinkään laadukkaista lapsista, vaan laadukkaasta työvoimasta. Edellinen kalskahtaa rodunjalostuksen suuntaan, vaikka tästähän ei ole kyse.

    Toinen retorinen ongelma koskee puhetapaa, joka nojaa valtiollisen ohjauksen suuntaan. Niko: “…ei pidä lisätuilla kannustaa tekemään lapsia.” Eikö kyse ole pikemminkin siitä, että ihmiset tuppaavat lisääntymään ja näin tapahtuessa myös heikompiosaisten keskuudessa on hyvinvointi-ideaalin mukaisesti vaikeuksissa olevaa jeesattava.

    Tässä sivutaan hiukan aiempaa väittelyämme Nikon kanssa merkinnästäni “Lapsia saadaan, ei tehdä”, joten en mene siihen tässä tarkemmin.

    Nämä sanavalintoja koskevat huomautukset eivät kuitenkaan kaada alun pääpointtia.

    Jos sovellamme Beckerin huomiota Suomeen, niin mieleeni tulee kuitenkin viimeaikainen kritiikki (mm. EK), jonka mukaan laatuun on jo ehkä liikaakin satsattu. Viittaan suomalaiseen koulutuspolitiikkaan.
    a) oliko se 60% ikäluokasta, jonka tulisi nykypolitiikan mukaan saada korkeakoulutus?
    b) yliopistojen opinto-oikeudet myönnetään suoraan maisterin tutkintoon eli kaikkien tulisi tehdä tutkimustyön kisällinnäyte (pro gradu), vaikkei tutkijaksi aikoisikaan (veikkaan 70%:n olevan ennemmin ammatti- kuin tutkimusorientoituneita)
    c) yliopistojen (joiden ensisijaisena tehtävänä tieteellinen tutkimus) asema koulutuksessa edelleen vahva suhteessa AMK:hin
    d) työmarkkinoilla toimitaan b) ja c):n mukaisesti (työhönotto, palkat yms.)

    Näin ensiksi mieleeni tulleena.

    Edelleenkään alun perushuomio ei kaadu, koska kyseessä on vain Suomi erikoistapauksena.

  2. Lipsanen 17.11.2005 klo 5:32:

    Peruspointti on se, että tukien varassa eläminen on turhan periytyvää. Siksi erilaisin tukitoimin lasten tekemistä ei pidä tehdä turhan houkuttelevaksi niille, jotka tukien varassa elävät. Toisaalta taas koulutukseen panostamalla voidaan ehkä “pelastaa” ne, jotka joka tapauksessa syntyvät.

    En usko, että laatuun olisi Suomessakaan satsattu liikaa. Tiede- ja ammattikorkeakoulujen suhteissa on tosin varmasti paljonkin keskusteltavaa, mutta se ei varsinaisesti liity tähän aiheeseen.