Kaupungintalo, Banyuls-sur-Mer / Niko Lipsanen 12.5.2001

Olin noin viitisen vuotta sitten Ranskassa matkalla ystäväni häihin. Perillä eteläranskalaisessa pikkukaupungissa minulla oli vaikeuksia löytää hotelli, josta ystäväni oli varannut minulle huoneen. Menin kysymään neuvoa kaupungintalolta (tuosta kuvassa näkyvästä rakennuksesta). Aulassa oli tiskin takana virkailija, joka ei tiennyt kyseistä hotellia, mutta selvitti Minitel-päättellään, että se sijaitsikin naapurikaupungissa.

Seuraavana päivänä palasin kaupungintalolle vihkitilaisuuteen. Ranskassahan kirkko ja valtio on erotettu siten, että vaikka kirkossakin käytiin, niin juridisen vihkimisen hoiti kaupunginjohtaja. Ja tässä tapauksessa kaupunginjohtaja oli se sama virkailija, joka oli ystävällisesti neuvonut minua edellisenä päivänä hotellia etsiessä.

Eipä tulisi mieleen, että suomalaisessa kunnassa neuvontatiskin takana istuisi kunnanjohtaja. Vertailu tietysti ontuu, sillä kuntien asema Suomessa ja Ranskassa on kovin erilainen. Ranskassa keskushallinto hoitaa suurimman osan niistä tehtävistä, jotka Suomessa kuuluvat kunnille, eikä kunnanjohtajille taida avioparien vihkimisen lisäksi jäädä paljon muuta tehtävää kuin paikallisen elinkeinoelämän promoaminen ja ilotulitusten järjestäminen kansallispäivänä. Mutta asenteesta voisi kyllä ottaa mallia.

Suomessa kuntauudistuskeskustelu liikkuu aivan liikaa asukasluvun ympärillä. Jonkinlaisena tavoitteena on pidetty 20000 asukkaan kuntia. Mutta ei kunnan pienuus sinänsä ole mikään ongelma. Monet pienet kunnat ovat hoitaneet asiansa varsin hyvin, eikä suurempi koko välttämättä vähennä byrokratiaakaan. Pienemmässä kunnassa monet asiat voidaan hoitaa mutkattomammin, kuten esimerkkini Ranskasta osoittaa.

Pienet kunnat eivät toki pysty tekemään kaikkea itse, mutta eivät pysty suuretkaan. Sitä varten tarvitaan yhteistyötä kuntien välillä. Parannettavaa varmaan löytyisi, mutta kuntien liittäminen yhteen ei kuitenkaan aina ole välttämättä ainoa tai edes paras ratkaisu.

Olen silti sitä mieltä, että kuntaliitoksiakin tarvitaan. Asukaslukuun tuijottaminen on kuitenkin typerää. Ennemminkin olisi pyrittävä siihen, ettei talous- ja työssäkäyntialueita pilkottaisi turhan monilla hallinnollisilla rajoilla. Kaupunkikeskusten ja joissain tapauksissa myös maaseutupaikkakuntien ympärille muotoutuu työssäkäyntialue, jolla asuvista suurin osa käy töissä samassa keskuksessa. Tällaiset nodaalialueet olisi otettava kuntaliitosten lähtökohdiksi. Silloin huomaamme, että itse asiassa meillä on akuutimpi kuntaliitoksen tarve Pääkaupunkiseudulla kuin monessa pikkukunnassa.

Työssäkäyntialueiden rajamaille saattaa jäädä kuntia, joista käydään suhteellisen tasaisesti töissä kahdessa tai useammassa keskuksessa. Voi olla, ettei tällaisella kunnalla ole edes mitään syytä liittyä minkään lähikunnan kanssa. Kunta voi tehdä esimerkiksi terveyspalveluissa yhteistyötä eri keskuksen kanssa kuin vaikkapa koulutuspalveluissa. Jätettäköön se oikeus kunnille.

Kunnat ovat erilaisia ja myös erikokoisia. Ei edes pidä pyrkiä luomaan mitään standardikuntamallia, johon kaikki kunnat sovitettaisiin. Siihen on kuitenkin pyrittävä, ettei hallinnollisilla rajoilla turhaan haitata sen enempää ihmisten elämää kuin yritysten toimintaakaan.