World Watch -instituutin entisen johtajan Lester Brownin teos Plan B 2.0 on tehnyt vaikutuksen eurokansanedustaja Paavo Väyryseen (kesk). Väyrynen kirjoittaa Brownin teemoista Helsingin Sanomain Vieraskynä-palstalla maanantaina 6.3.2006:

Ihmiskunnan on siirryttävä nykyisestä fossiilisiin polttoaineisiin perustuvasta ja autokeskeisestä kertakäyttötaloudesta luonnontaloudellisesti kestävään järjestelmään, joka perustuu uusiutuviin energianlähteisiin, kuten tuuli-, aurinko- ja vesivoimaan sekä biopolttoaineisiin.

Jos Väyrynen on itsekin tuota mieltä, niin hyvä. Hän peräänkuuluttaa “kestävää ihmiskuntapolitiikkaa”, joka edellyttää, että “globalisaatioon on avattava kolmas näkökulma tarkastelemalla sen vaikutuksia luonnovarojen käyttöön ja ympäristöön.” Vaatimus on väkevä. Liekö Väyryselle käynyt kuten Niinistölle – ympäristöherätys tulee, kun irtaantuu kotimaan kuvioista Euroopan keskuksissa?

Samasta aiheesta on useampiakin kirjoituksia myös Väyrysen kotisivuilla. Hänellä on muun muassa Suunnitelma maailman pelastamiseksi. Siinä biopolttoaineilla näyttäisi olevan keskeinen sija.

Brownin kirjan puutteena Väyrynen pitää sitä, että kehitysmaiden suurkaupunkien kasvuun ei kiinnitetä riittävästi huomiota. Väyrysen kritiikki on varmasti osin aiheellistakin. Kehitysmaiden suurkaupungit eivät ole erityisen viihtyisiä paikkoja asua ja ovat, kuten Väyrynen kirjoittaa, kasvava rasite ympäristölle. Onko ratkaisu sitten “tehokas alue- ja maaseutupolitiikka”, on sitten eri kysymys. Biopolttoaineiden ja ruoan tuotanto toki vaatii maaseutuasutusta, ja maltillisemman kokoisissa kaupungeissa ongelmat ovat helpommin hallittavissa. Perusongelma on kuitenkin väestönkasvu, ja on hyvin kyseenalaista pystyisikö maaseutu missään olosuhteissa ylläpitämään kasvavaa väestöä. Kaupungit eivät ole vain ongelmien vaan myös ratkaisujen ja innovaatioiden keskuksia.

Varsinainen floppi tulee Väyrysen vieraskynäkirjoituksen lopussa:

Suomessakin on vaadittu globalisaation nimissä ihmisten keskittämistä suuriin keskuksiin, vaikka nimenomaan oikein ymmärretty globalisaatio edellyttää alue- ja maaseutupolitiikan tehostamista.

Väyryseltä voisi kysyä esimerkiksi, kuinka hän pyrkisi vähentämään aiemmin kritisoimaansa autokeskeisyyttä vaatimalla ihmisiä pysymään joukkoliikenteen ulottumattomissa haja-asutusalueilla. Ylipäänsäkin kehitysmaiden ja Suomen tilanteen täysin perusteeton rinnastaminen herättää epäilyksiä Väyrysen todellisista päämääristä. Onko ympäristöhuoli sittenkin vain keppihevonen keskustalaisen aluepolitiikan jatkamiselle ja sen varmistamiselle, ettei mikään lopulta muutu? Siltä ainakin vaikuttaa, kun lukee Väyrysen käsityksiä “cityvihreydestä“, jonka hän asettaa vastakkain (maaseutuhenkisen?) perusvihreyden kanssa.

Suomalaisella pendelöintimaaseudulla, josta käydään kaupungeissa töissä ja jonka asukkaista vain pieni osa varsinaisesti saa toimeentulonsa maaseudulta, on vain vähän yhtymäkohtia kehitysmaiden maaseutuun. Väyrysen olisi joko pidettävä ne erillään tai perusteltava argumentiivisemmin, miksi korkean elintason ja hallitun väestökehityksen Suomessa pitäisi käyttää samoja poliittisia toimenpiteitä kuin rajähtävästä väestönkasvusta kärsivissä köyhissä kehitysmaissa. Muutoin Väyrysen uskottavuus ihmiskuntapoliitikkona on lähellä nollaa.

Kiitokset Henrikille vinkistä!