Kirjoittaja: Reima Linnanvirta
L&R:n toinen blogivieras on Kokoomuksen Nuorten Helsingin piiri ry:n puheenjohtaja. Hänen kirjoituksensa pohjautuu piirin Joensuun puoluekokoukselle 2006 jättämään aloitteeseen.
Perustuslain mukaan kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Toivottavaa olisi, että tämä koskisi myös ihmisten elinkeinotoiminnan organisoitumismuotoja: yrityksiä.
Yritystoiminnan tukemisessa eri tukimuodoilla pyritään eri tavoitteisiin: työllisyyttä voidaan pyrkiä helpottamaan, yritysten alkuvaihetta tukemaan tai maamme elintarvikeomavaraisuutta voidaan yrittää turvata. Tukimuotojen välillä erona on se, että osa niistä johtaa pitkällä aikavälillä kestävään lopputulokseen: yritys toimii omillaan, työllistää ja tuottaa verotuloja; työllistetyt oppivat ammattiin ja pääsevät pois kortistosta.
Toiset tukimuodot eivät johda yhtä kestävään lopputulokseen: maataloustukia maksetaan vuodesta toiseen ilman, että maatalousyritys itsessään näyttäisi päätyvän voitolliseen tulokseen.
Maataloustukia perustellaan elintarvikeomavaraisuudella; on tärkeää, että maamme voi kriisitilanteen sattuessa turvata omiin elintarvikkeisiimme. Perustelu kuitenkin ontuu: jos kriisitilanne sattuu, on maamme kuitenkin riippuvainen ulkomaisesta sähköstä ja polttoaineesta. Ilman sähköä ei elintarvikkeita tuoteta ja ilman polttoainetta ei tuotteita saada kansalaisille. Kun emme kerran energiaomavaraisuuteen pääse, ei maatalouden tukemiselle ole perusteita elintarvikeomavaraisuuteen vedoten.
Toisena syynä maatalouden tukemiselle mainitaan usein arvostus suomalaista ruokaa kohtaan. Tämän argumentin todenperäisyys kaatuu kuitenkin juuri tukien olemassaoloon: jos kerran suomalaisia elintarvikkeita arvostettaisiin äärettömän paljon, oltaisiin niistä valmiita myös maksamaan tuotantokustannukset ylittävä hinta. Kun tuotteet eivät hintakilpailussa pärjää, ei niiden erinomaisen korkealaatuisuuden arvostamisesta ole näyttöä.
Muita usein kuultavia argumentteja ovat maatalouden muut tehtävät esimerkiksi maiseman hoitajana ja elämysten tuottajana. Ottamatta kantaa siihen, miten suomalainen maatalous näitä tehtäviä hoitaa, voidaan perustellusti kysyä, miksi nämä tehtävät rahoitetaan täysin toiseen tarkoitukseen tarkoitettujen tukien kautta eikä ohjaamalla rahaa varsinaisesti tarkoituksen täyttämiseen.
Ei ole olemassa perusteita kohdella maatalousyrityksiä eri tavalla kuin
muitakaan yrityksiä: näiden yritysten tukemisen perusteiden tulee olla
samanlaisia kuin muillakin yrityksillä.
Lisäksi on huomioitava, että niin maatalouden kuin minkä tahansa muunkin yritystoiminnan sektorin vastikkeeton tukeminen aiheuttaa helposti haittoja alan tulevaisuudelle. Kun toiminnan ei itsessään tarvitse olla tuottavaa, ei yrittäjillä ole kannustinta kehittää käyttämiään menetelmiä ja järjestelyitä kilpailukykyisemmiksi.
Suomalainen maatalouskin voisi varmasti olla tuottavaa, jos siellä keskityttäisiin luomaan uutta ja löytämään innovatiivisia ratkaisuja. Valitettavasti nykyjärjestelmä ei yrittäjiä tähän kannusta.
ruso 28.6.2006 klo 10:10:
Muistaakseni Kokoomuksen puoluehallitus ei kunnolla vastannut itse haasteeseen (yritysten eriarvoisuus), vaan tyytyi standardivastaukseen luetellen perusteita kotimaisen maatalouden merkityksestä. Yksi niistä oli juuri (kansallis)maiseman hoito, kuten Linnanvirta kirjoittaa:
“Muita usein kuultavia argumentteja ovat maatalouden muut tehtävät esimerkiksi maiseman hoitajana ja elämysten tuottajana.”
Eräänlaisena kansallismaisemana voitanee pitää myös Helsingin kantakaupungin usein virtsalle haisevia porttikäytäviä. Silti niiden ylläpitoon ei ole haettavissa tukia (haisevat kai ilman tukiakin).
Puoluehallituksen kanta muuten voitti suvereenisti.
Lasse Holopainen 28.6.2006 klo 16:49:
Olen Reiman kanssa itse aiheesta suurimmaksi osaksi samaa mieltä. Maatalous tulisi pääpiirteissään saattaa “normaalin” elinkeinoelämän piiriin. Mutta toisaalta minun on puututtava tekstiin sisältyvään loogiseen virhepäätelmään.
Reima tuo esille maataloustukien puolustajien esittämän argumentin elintarvikeomavaraisuuden tärkeydestä ja pyrkii kumoamaan tämän perusteen esittämällä, että Suomi ei olisi omavarainen huolimatta siitä, että elintarvikkeita täällä tuotettaisiinkin, johtuen riippuvuudestamme ulkomaisesta tuontienergiasta.
Tämä argumentti pitää kaikessa yksinkertaisuudessaan paikkansa, mutta mikäli arvioidaan itse taustalla olevaa pyrkimystä omavaraisuuteen (esim. kriisitilanteissa) niin voidaan kuitenkin todeta, että elintarvikeomavaraisuus on välttämätön edellytys omavaraisuudelle. Siten tavoitteeseen pääsemiseksi tarkoitettua keinoa ei voida tyrmätä vain sillä perusteella, että jokin toinen harjoitettu politiikka estää tavoitteen toteutumisen jokatapauksessa. Varsinkaan, mikäli tämä toinenkin politiikka olisi yhtä lailla poliittisin keinoin muutettavissa tulevaisuudessa.
Toki tämä kaikki on keskustelun kannalta oleellista vain mikäli huoltovarmuuteen liittyvää omavaraisuutta pidetään tärkeänä. On toki mahdollista löytää myös muita keinoja lisätä elintarvikeomavaraisuutta, kuin tukemalla maataloutta nykyisellä byrokraattisella järjestelmällä.
Toni Heinonen 28.6.2006 klo 17:44:
Huoltovarmuutta tulisi arvioida ihan perinteisin riskianalyysin keinoin, ihan kuten yksityisyrityksetkin arvioivat esimerkiksi palosammutusjärjestelmän toimivuutta ja kykyä vastata riskiin.
Ensinnäkin voidaan kysyä, paljonko sellainen tietty järkevän kokoinen kansakunnan huoltovarmuuden (esimerkiksi vuoden tietynasteisesti omavaraisesti pyörivä talous) takaava politiikka maksaisi. Kun mukaan nyt sitten sisällytetään energiaomavaraisuudet ja vastaavat, saadaankin nopeasti hinnaksi jo hihasta arvioiden parisenkymmentä miljardia.
Suorien valtion budjetissa näkyvien kustannusten lisäksi tämä aiheuttaisi tietysti valtavia kustannuksia elinkeinorakenteissa, jotka eivät näkyisi yhtä suoraan ja jotka tulisivat maksamaan pidemmällä aikavälillä vielä monin verroin enemmän. Tästä esimerkkinä vaikkapa kaikkien maajussien siirtyminen biopolttoaineella pyöriviin traktoreihin.
Tai, mikä vielä kauhistuttavampaa, moraalinen hasardi, joka saisi suurimman osan suomalaista elinkeinoelämää alivarautumaan tällaisiin riskeihin ja jättämällä omat suojautumiskeinonsa toteuttamatta, ajatellen valtion tulevan apuun milloin hyvänsä. (Tästä meillä etenkin Suomessa on todella karuja kokemuksia esimerkiksi 90-luvun laman ja pankkitukiaisten yhteydessä.)
Seuraavaksi riskianalyysissa tietysti mietittäisiin, mikä se riski tarkalleen ottaen on, miltä suojaudutaan. Sodissa ja vastaavissa äärimmäisissä kriisitilanteissa, joissa tällaiset ääriolosuhteet saattaisivat sitten lopulta toteutua, valtion järjestämä puskuriratkaisu ei varmaankaan kovin pitkälle auttaisi. Esimerkiksi sota Venäjän kanssa, mikäli Suomella mitään reaalisia mahdollisuuksia olisi sellaista käydä, varmasti jättäisi länsirajan ja meriyhteydet melko hyvin auki, jotta kauppa kävisi Euroopan suuntaan joka tapauksessa. Tällaisia tapauksia varten huoltovarmuusjärjestelmä ei auttaisi mitenkään, joten voitaneen jo tällaisella summittaisella riskianalyysilla sanoa, ettei huoltovarmuus osana järkevää riskienhallintapolitiikkaa tulisi kustannustehokkaaksi. Jos äärimmäiset riskit toteutuvat, se on menoa joka tapauksessa.
Ja lopuksi tietysti itse liberaalina kysyn ensimmäisenä, miksi ihmeessä tähän pitäisi politiikkaa ruveta sotkemaan alkuunkaan. Juuri kriisitilanteissa ja uusiin olosuhteisiin sopeutumisessa tärkeintä esimerkiksi on hajautetun ja paikallisen tiedon hyödyntäminen sekä uusien ratkaisujen keksiminen uusiin esilletulleisiin ongelmiin. Tällaisessa keskitetty ylhäältä-alas -päätöksentekojärjestelmä on yksiselitteisesti pirun huono.
Mikäli jokin kriisi on uhkaamassa, parhaiten tietoa on ruohonjuuritasolla. Parhaat päätöksentekijät ovat riskisijoittajat ja vastaavat. Markkinataloudessa on perinteisesti syntynyt hyvinkin äkkiä dynamiikkaa, jossa riskisijoittajat ostavat varastot täyteen ja hamstraavat tulevien ongelmien edelle. Samoin, vaikka rajat kuinka olisivat kiinni, vapaassa markkinataloudessa kaupankäyntiä tai ainakin sen yrittäjiä riittää.
Ikävä kyllä markkinoita on vain tietty siivu, ja jos valtio ryhtyy kyseiseen liiketoimintaan, vaikka se hoitaisi sen kuinka huonosti, se syrjäyttää nopeasti yksityiset ratkaisut (crowding out -efekti). Siispä meillä on pääsääntöisesti jompi kumpi ratkaisu käytössä.
Siispä itse näkisin parhaana ratkaisuna tuleviin mahdollisiin kriiseihin nimenomaisesti talouden jäykkyyksien ja sääntelypolitiikan vähentämisen, ja eritoten maataloustukiaisista luopumisen.
Jari Koski 16.7.2006 klo 17:23:
Vertaaminen yritystukia ja maataloustukia toisiinsa antaa väärän kuvan. yrityksellähän on mahdollisuus hinnoitella omat tuotteensa, kun taas maataloustuki on korvausta hinnanalentamisesta, tehty poliittisin keinoin. On siis todella vaikea sellaisen toiminnan tulevan toimeen ns. omillaan jos yhteiskunta on sen jo toimillaan estänyt.
Omavaraisuuden perustelun ampuminen alas sillä perusteella että kriisin sattuessa ei ole myöskään polttoainetta eikä sähköä, on suppean näkökannan ajatus. Jos todella on sellainen kriisi jossa sähkö ja polttoaine ovat loppu, niin eikö ne ole myös loppu muualta. Ei edes kuljetukset toimi jos ei laivoille tai autoille ole olemassa polttoainetta. Vai ajattelenko väärin? en mielestäni.
Toiseksi Suomessa saa sähköntuotannon ja polttoainetuotannon kuitenkin nopeammin toimimaan kuin elintarviketuotannon. Polttoainetta sitäpaitsi löytyy Suomesta aivan riittävästi, turpeestahan saadaan tehtyä polttoainetta eli sen suhteen ei tule ongelmaa ja sähkön tuotantoakin Suomessa on aivan riittävästi jotta elitarviketeollisuus pärjäisi se tarkoittaa vain että rajoitetaan sähkön käyttöä jne. Eikä traktoreita tarvitse mitenkään vaihtaa ne ovat jo nyt sellaisia mitkä käyvät biopolttoaineilla.
Minusta vastikkeeton tukeminen tarkoittaa sitä että saa tukea ilman että sen saamiselle asetetaan ehtoja, vai olenko käsittänyt asian väärin?
Ja olen eri mieltä myös siitä että etteikö viljelijät ole valmiita kehittämään tuotantoaan, koska tuotteesta saatava hinta on ollut laskusuunnassa ja kustannukset taas nousu suunnassa. Tuo yhtälö tarkoittaa kyllä sitä että tuotantoaan pitää kehittää kustannus tehokkaammaksi tai lopettaa koko homma.
Tuohon että ei olemassa perusteita kohdella yrityksiä eritavalla voinen hyvin yhtyä ja toivon että myös viljelijät voisivat vapaasti hinnoitella tuotteitaan ettei kävisi keväällä kun munantuottajat aloittivat munien viennin Saksaan niin kilpailuvirasto alkoi heti tutkia asiaa, epäilivät että heidän tarkoituksena oli nostaa hintaa, kuten tietysti olikin, mutta eihän sitä ole kiellytty kenelle myy. Tuo episodi vain kertoo sen kuinka vaikea on viljelijän hinnoitella tuotteitaan.
Eu:n maatalous tuissa on yksi omituinen piirre niitä maksetaan enemmän siellä missä on parhaimmat tuotanto olosuhteet.
http://taloudenrakenteet.vatt.fi/fin/index.cfm
Toivottavasti tulevaisuudessa monet jotka nyt haluavat vapaata markkinataloutta maatalouteen ovat sitä mieltä myös tulevaisuudessa.
Sillä ennuste viljan hinnalle on nouseva ja selitys löytyy tuosta taulukosta
http://www.earth-policy.org/Updates/2006/Update55_data.htm#fig8