Kekkonen sairasti, presidenttipeli oli alkanut. Ajankuvaa piirtävä vuoden 1981 klassikko Tamminiemen pesänjakajat ei anna pelaajista mairittelevaa kuvaa. Muut olivat hiljaa.

Kirja vilisee ainakin politiikkaa seuraavalle tuttuja kasvoja. Sen mukaan poliittinen ihminen, homo politicus, on kunnianhimonsa vanki, vallasta huumaantunut, häikäilemätön selkäänpuukottaja, mukavaan elämäänsä tottunut, etuisuuksistaan myllyläläisellä harmaalla vyöhykkeellä kiinnipitävä, antelias vain veronmaksajien rahoilla – joka suhteessa epäilyttävä tyypähdys.

Tuolloin radikaali opus kirjoitettiin nimimerkin suojissa. Nykynäkökulmasta se toimii myös poikamaisena veijaritarinana, jossa kiistat ovat näytöksiä kaikille yhteisessä – itse poliittisessa pelissä.

Rapatessa roiskuu, pojat ovat poikia. Tässä pelissä myös naiset voivat olla yksiä jätkistä, vaikka sivuilla naisia esiintyykin vähemmän. Tänään (kiltimmässä) Itse Valtiaissa tilanne on jo toinen. Mukana ovat Halonen, Jäätteenmäki, Siimes jne

Kirjassa politiikka näyttäytyy sarjana jalkapallotuomioita, joissa vaikutelma ratkaisee, ei niinkään rehti peli. Kampitusta ei ole tapahtunut, ellei tuomari huomaa ja filmaus on kampitus, jos se sellaisena tuomarin silmissä näyttäytyy. Loppuvihellyksen jälkeen kaikki ovat jälleen kavereita, lajitovereina.

Kirja toimii näin myös oppikirjana poliittisista sudenkuopista. Poliitikoista tuskin kukaan tunnistaa itseään kirjan kuvauksista. Samalla äänestäjät nyökkäävät hyväksyvästi. Molemmat näkökulmat ovat oikeutettuja.

Kirja ei kuitenkaan opeta, kuinka miinoja voi välttää. Pikemminkin vaikutelmaksi jää, että turha kokeilla. Rehti älköön erehdy yrittämään.

Miksi olo ei ole lukemisen jälkeen kyyninen? Ote on satiirinen. Kuten parhaan satiirin kuuluu, tämäkin kirja osunee maaleihinsa sopivalla haulikkotarkkuudella samalla naurattaen lukijaansa.

Ei elämää – myöskään poliittista – tule ottaa liian ryppyotsaisesti. Se pitää riisua pönäkkyydestä ja kireistä kauluksista. Sille pitää nauraa!