Dodo ry järjesti eilen EU:n ympäristöpolitiikkaa ja demokratiaa käsitelleen yleisötilaisuuden (Qtea kirjoitti raportin suoraan paikalta). Tilaisuuden ehkä merkittävin päänavaus oli RKP:n puheenjohtajan Stefan Wallinin ajatus henkilökohtaisista päästökiintiöistä. Tällaisestahan on Iso-Britanniassa ollut puhetta jo aiemminkin.
Idea on periaatteessa kiehtova. Sen paras puoli on, että jokaisen oman toiminnan ilmastovaikutukset näkyisivät suoraan lompakossa. Silloin jokaisen kannattaisi tarkasti miettiä kulutuskäyttäytymistään mikä taas ei voisi olla heijastumatta markkinoihin. Ja kaikki, millä yhteiskunnassa on oikeasti vaikutusta, tapahtuu markkinoiden kautta.
Päästökiintiöihin liittyy kuitenkin myös useita ongelmia. Osa niistä on teknisiä: ei ole lainkaan selvää, kuinka jokaisen kulutus- ja elämäntapavalinnan ilmastovaikutukset voidaan arvioida ja kuinka ne voidaan jyvittää ihmisille ilman orwellmaista valvontakoneistoa. Toisaalta voidaan kysenalaistaa, onko tämä sittenkään tehokkain tapa ehkäistä ilmastonmuutosta. Kolmanneksi voidaan keskustella päästökiintiöiden jaon oikeudenmukaisuudesta. Tässä merkinnässä keskityn viimeksimainittuun.
Iso-Britanniassa tutkijat Richard Starkey ja Kevin Anderson esittävät, että ensin maan hallitus määrittää vuotuisen päästötavoitteen ja jakaa sen jälkeen siitä 40 prosenttia (kotitalouksien osuus) jokaiselle 18 vuotta täyttäneelle tasasuuruisina osuuksina ilmaiseksi. Loput huutokaupattaisiin yrityksille ja yhteisöille. Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy siihen, miksi jakotapa on erilainen eri toimijoille. Suomessahan on kovasti kritisoitu sitä, että EU:n päästökauppaan liittyvät päästöoikeudet jaettiin yrityksille ilmaiseksi. Nyt sama ollaan tekemässä yksityisten päästöoikeuksien suhteen. Miksi niitäkin ei voisi huutokaupata ja käyttää saadut tulot ilmastonmuutoksen ehkäisyyn? Esityksessä päästöoikeudet annetaan ilmaisena tulonsiirtona kansalaisille.
Toinen mielenkiintoinen kohta esityksessä on tuo 18 vuoden ikäraja. Kolmen lapsen yksinhuoltaja joutuisi siis tulemaan toimeen yhden hengen päästökiintiöllä. Tätäkin voi lähestyä kahdesta eri näkökulmasta. Alaikäinenkin on yksilö ja periaatteessa hänelläkin pitäisi olla oikeus kiintiöön. Toisaalta, jos kyse on biologisista jälkeläisistä, niin kyseessähän on vanhempien omalla toiminnallaan aiheuttamassa päästönlisäyksestä, jonka kuuluukin näkyä päästökiintiöissä. Toisaalta se ei ole lapsen syy, että vanhemmat ovat päättäneet lisääntyä.
Lapsikysymystä ei päästökiintiöiden yhteydessä voi sivuuttaa. Lapsen hankkiminenhan on monien elämässä suurimpia yksittäisiä ilmastoon vaikuttavia tekoja. Periaatteessa kaikki jälkeläisen ja tämän jälkeläisten koskaan tulevaisuudessa aiheuttama kulutus on rasitusta, jota ei olisi ilman lisääntymistekoa ikinä syntynyt. Siksi jälkeläisen hankinnan on ilmasto-oikeudenmukaisuuden nimissä näyttävä vanhempien päästökiintiöissä. Lapsen syntymä nollaisi vanhempien päästökiintiöt useiksi vuosiksi ja pakottaisi vanhemmat hankkimaan tarvittavat oikeudet markkinoilta. Tätä kompensoisi se, että lapsi saisi oman kiintiönsä, jonka käytöstä alaikäisten osalta vanhemmat voisivat päättää. Lapsen kiintiö voisi kuitenkin olla pienempi ja asteittain kohota täyteen mittaan täysi-ikäisyyteen mennessä.
Palataan Starkeyn ja Anderssonin malliin. Kolmas omituisuus on, että alle kiintiönsä kuluttavat voisivat tehdä rahaa myymällä ylijäämänsä pois. Omituista tämä on siksi, että minusta saamapuolelle pitäisi päästä vasta silloin, jos omalla toiminnallaan vähentää kasvihuonepäästöjä enemmän kuin aiheuttaa. Siitä, että kuluttaa vähän ei pidä ansaita vaan joutua maksamaan vähemmän. Tämä ongelma ratkeaisi sillä, jos päästöoikeudet ilmaisjaon sijaan huutokaupattaisiin.
Ylipäänsä epäselväksi jää, otetaanko mallissa huomioon positiiviset toimet ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Saako kansalainen lisää päästöoikeuksia istuttamalla puita? Entä jos saa aikaan joukkoliikkeen, jonka seurauksena tuhannet ihmiset vähentävät päästöjään? Tai entä jos saa vakuutettua nuorenparin siitä, että biologisen lisääntymisen sijaan kannattaakin adoptoida lapsi? Kaikilla näillä on myönteisiä ilmastovaikutuksia ja olisi epäoikeudenmukaista, jos ne eivät näkyisi omassa päästökiintiössä.
Päästökiintiömallin tarkoituksena on tuoda henkilökohtaisten valintojen ilmastovaikutukset jokaisen omaan talouteen. Niin pitääkin tapahtua. Mutta olisiko kiintiöitä parempi ratkaisu sittenkin, että kaikkien tuotteiden ilmastovaikutukset yksinkertaisesti näkyisivät niiden hinnoissa? Tavoitteena voisi olla, että veron suuruus vastaisi niitä kustannuksia, joilla vastaava määrä hiilidioksidia poistettaisiin ilmakehästä ja verotusta kiristettäisiin asteittain, kunnes tavoite on saavutettu (ja laskettaisiin, jos kustannukset pienenisivät). Vähitellen voitaisiin päästä siihen, että velvoitettaisiin jokaista valmistettua tuotetta kohden poistamaan ilmakehästä vastaava määrä hiilidioksidia eikä verottajan kättä tarvittaisi väliin ollenkaan.
Henkilökohtaiset päästökiintiöt toisivat edellä mainittuun malliin lisää vain uudenlaisen tulonjakosysteemin yhteiskunnan sisällä. Jotenkin haiskahtaa, että se on mallin tarkoituskin. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun ympäristöasioita käytettäisiin keppihevosena sosiaalisten tavoitteiden ajamisessa – tällä kertaa tosin melko hyvin naamioituna. Ilmastonmuutos on yhteiskunnan suurin uhka, eikä sitä saa käyttää hyväksi poliittisen agendan ajamisessa. Kuvion pitää mennä toisin päin: eri poliittisten agendojen on vastattava siihen, kuinka ne ratkaisisivat ilmastokysymyksen.
P.S. Ilmastoasioita kannattaa seurata myös Ilmastopolitiikka-blogista, joka raportoi edistysaskeleista ja takapakeista YK:n ilmastokokouksessa suoraan paikan päältä Nairobista.
Niko Lipsanen 8.11.2006 klo 17:53:
Pahoittelen haamupäivityksiä Blogilistalla. Tein merkintään kahteen otteeseen pieniä muutoksia, jotta pointtini tulisivat selkeämmin esille.
Janne 5.2.2007 klo 16:51:
Törmäsinpä tähän hakukoneen avulla. Vaikka alkuperäisestä kirjoituksestasi onkin jo muutama kuukausi, tässä silti hieman kritiikin kritiikkiä.
Ensimmäiseksi veroista ja kiintiöistä. Ehdotat, että veroilla voisi homman hoitaa. Verot eivät kuitenkaan aseta kattoa päästöille, lisäävät vain päästöjen hintaa. Korkeatkaan verot eivät ole vähentäneet bensiinin kulutusta kovin hyvin. Henkilökohtainen päästökauppa taas on tiukka cap&trade -malli, joka melko lailla takaa että päästöt jäävät asetetun rajan alle.
Toiseksi, “kuinka jokaisen kulutus- ja elämäntapavalinnan ilmastovaikutukset voidaan arvioida ja kuinka ne voidaan jyvittää ihmisille ilman orwellmaista valvontakoneistoa”: DTQ-mallissa (domestic tradeable quotas) säännellään vain välitöntä energiankulutusta (fossiiliset polttoaineet ja fossiilisilla tuotettu sähkö). Muussa kulutuksessa päästökaupan kustannukset siirtyvät kuluttajahintoihin tuottajapuolelta. Eli energiankulutuksen ilmastovaikutukset arvioidaan, ei kulutus- ja elämäntapavalintojen. Suhteellisen yksinkertaista.
Kolmanneksi, “saamapuolelle pitäisi päästä vasta silloin, jos omalla toiminnallaan vähentää kasvihuonepäästöjä enemmän kuin aiheuttaa”. Aika vaikea tavoite. Miten päästöjä voi vähentää enemmän kuin niitä aiheuttaa? Koska DTQ vähentää automaattisesti päästöjä, on ihan oikein että hyvitystä saavat ne, jotka vähentävät vielä enemmän. Ja jotta järjestelmä joustaisi, on hyvä että kiintiötänsä voi mahdollisuuksien mukaan kasvattaa ostamalla osuuksia.
Sen sijaan on aivan totta, että kiintiöiden jakotapaa kannattaa miettiä. Mielestäni on kuitenkin oikein, että yhtäläiset kiintiöt jaetaan yksilöille suoraan ja ilmaiseksi. Yhtiöt taas eivät ole sellaisia entiteettejä, joille luonnostaan kuuluu mitään päästöoikeuksia – siis ostakoon omansa.
terv. Janne
Niko Lipsanen 24.10.2007 klo 0:42:
Päästökiintiöistä on keskustelua myös kahdessa uudemmassa merkinnässä:
Ympäristöverot versus päästökiintiöt (17.1.2007)
Dodo ry ei kannata henkilökohtaisia päästökiintiöitä (20.10.2007)