Lipsanen & Ruso

Puhuttu sana parlamentarismin edellytys

Suomalaiset ovat 18.3.2007 valitsemassa uutta eduskuntaansa, parlamenttia. Vierasperäisen nimensä mukaisesti kyseessä on paikka puheille, retoriikalle ja ääneen lausutuin sanoin vakuuttamiselle.

Toimeenpanevan vallan, siis hallituksen, on nautittava eduskunnan luottamusta. Eduskuntatalon istuntosali on paikka tuon luottamuksen julkiselle arvioinnille. Puhe on luottamuksen mittaamiselle kätevämpi väline kuin kirjoitettu sana.

Suomalaisia ei pidetä puheliaana sakkina. Lapsia opetetaan olemaan hiljaa, jollei ole mitään sanottavaa. Kokouksissa mennään suoraan asiaan ja unohdetaan korulauseet. Tutkija mieluummin kirjoittaa kammiossaan kuin väittelee suullisesti.

Suomessa ajatuksen tulee olla kirjoitettu mustana valkoiselle ollakseen vakavasti otettava. Tämän jälkeen se otetaan liiankin vakavasti: Helsingin Sanomat kertoo virallisen totuuden.

Hyvät puheet ovat harvassa. Muualla hallituksen kyselytunti tuntuu viisiminuuttiselle, kun Suomessa viisi minuuttia kyselytuntia tuntuu täydeltä tunnilta. Juhlissa väki haukottelee, kun juhlapuhuja lukee paperistaan tolkuttoman pitkiä sepustuksiaan.

Suomalainen ei valita, todistele tai kysele. Suomalainen toteaa. Tekstiviestit on suomalaisen pelastus.

Parlamentarismi nimensä mukaisesti nojaa puhutulle kulttuurille. Jos stereotypia suomalaisesta tuppisuusta pitää paikkaansa, niin onko parlamentarismi ylipäänsä mahdollista Suomessa?

Kuvaavaa lienee, että Suomessa parlamenttia kutsutaan todellakin eduskunnaksi.

Kommentointitoiminto on pois käytöstä.