–Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle… (Suomen perustuslaki 11.6.1999/731, 2§.)
Poliitikot osoittavat kilpaa demokraattisuuttaan puhumalla kansalaisten tahdosta milloin minkäkin asian yhteydessä. Lopputulos on juuri päinvastainen – epädemokraattinen retoriikka.
Poliitikko pukee nimittäin hallitsijan viitan ylleen, kun kansalainen esiintyy kolmannessa persoonassa. Kansalaisesta tulee alamainen, hallittu. Puhe kansalaisista kastruoi kansalaisen tälle perustuslain mukaan kuuluvasta vallasta.
Perustuslain hengen mukaan kansalainen on toimija, tahtova subjekti ja kykenevä itse päättämään suunnastaan. Poliitikon puhe kansalaisista typistää tämän passiiviseksi objektiksi, tyhmäksi vaalikarjaksi. Poliitikoista tulee hallitseva luokka, eliitti.
Kellään ei ole tietoa toisten parhaasta – ei edes kaikkitietävällä poliitikolla suuressa viisaudessaan. Muuta väittävällä on monarkin moraali.
Lipsahdus on ymmärrettävä. Lainsäädännöllähän haetaan yhteistä tahdonilmaisua hallitusvallan toimeenpantavaksi. Kuinka siis välttää epädemokraattinen retoriikka?
Vastaus on yksinkertainen. Poliitikko puhukoon vain omasta puolestaan, omia käsityksiään toivottavasta suunnasta. Mikäli suuret joukot ovat samaa mieltä, poliitikko saa valtakirjan toimintaansa lainsäätäjänä.
Poliitikon ei tarvitse eikä pidä vedota spekulatiiviseen kansalaisten tahtoon ja suojautua sen selän taakse. Hänen tulee vain harjoittaa näkemyksensä mukaista politiikkaa. Poliitikko on demokraattisempi välttäessään puhetta kansalaisista.
-…jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. (saman p-lain pykälän jatko.)
Kansanedustaminen on näin ymmärrettynä poliittisten näkemysten edustamista. Kansanedustaja ei ole hallitsija, vaan megafoni tahdon ilmaisulle.
Kyllä kansa tietää. Kansanviisaus kunniaan!
Kommentointitoiminto on pois käytöstä.