Urheilussa ja politiikassa on omat piirimestaruuskisansa, valtakunnalliset mittelönsä ja kansainvälinen huipputasonsa. Urheilussa kansainvälinen taso kiinnostaa, politiikassa kansallinen huipputaso puhuttaa eniten.

Urheilussa ensimmäisenä maaliin ehtinyt, korkeimmalle tai pisimälle ponnistanut ja tarkimmin tähdännyt on voittaja. Toinen ja kolmaskin saa palkintonsa, mutta voittajia on vain yksi.

Toista se on politiikassa, jossa kaikki julistautuvat voittajiksi riippumatta lopputuloksesta. Eniten ääniä kerännyt on tietysti voittaja. Eniten kannatustaan lisännyt on myös voittaja. Kannatusromahduksen kokenut on torjuntavoittaja ja pysyvästi pienet ovat vähintäänkin moraalisia voittajia.

Urheilu on selkeää, politiikka ei. Urheilusta näin pidetään, politiikasta ei niinkään. Sitä pidetään epäilyttävänä.

On tapana ajatella, että kerralla voi olla vain yksi voittaja. Jos moni sellaiseksi julistautuu, niin jonkun on puhuttava palturia. Ja niin kaikkien julistautuessa vaalivoittajiksi ollaan jälleen ruokittu politiikan palturin puhumisen mainetta.

Maine ei ole kuitenkaan täysin ansaittu. Politiikka on ajatusten, näkökulmien ja tulkintojen kilpailua. Siksi voittajaksi kuuluukin julistautua. Toisin toimiva poliitikko on kuin suorituksensa keskeyttänyt urheilija.

Tappiota ei koskaan täydellä sydämellä tunnusteta. Häviöstä puhutaan vain palvellakseen tulevaa voittoa. Toisin kuin urheilussa, politiikan kisoilla ei nimittäin ole päätepistettä. Vaalit ovat vain osakilpailuja loppumattomassa sarjassa.

Lopullista voittajaa ei näin demokratiassa koskaan olekaan, paitsi demokratia itse.