Toisinaan kuulee jollakin lainsäädäntöhankkeella olevan kiire. Jokin yllättävä huolenaihe halutaan ottaa lailla pikaisesti haltuun (terrorismi on hyvä esimerkki).

Ihmisillä voi olla kiire, mutta lailla ei. Kiireeseen vetoaminen on tapa vaientaa vastustajat. Eihän kukaan halua olla petturi, kapulana yhteisen edun rattaissa. Näin konsensukseen vetoaminen kulkee kiireeseen vetoamisen kanssa käsi kädessä.

Parlamentaarisen demokratian voima on prosessissa. Kaikki eivät ole päätöksistä samaa mieltä, mutta hyväksyvät niiden syntytavan ja ovat siis prosessiin sitoutuneita.

Näin päätökset saavat hyväksyttävyytensä, eikä kellään ole suurempaa tarvetta vallankumoukseen. Toisin sanoen, ainoa konsensus on itse prosessin takana. Päätöksiin tyytymätön voi nostaa niitä esille myöhemminkin hänen ajatustensa kannalta suotuisampien poliittisten tuulten puhaltaessa.

Elävässä demokratiassa väitteille löytyy aina vastaväitteensä. Nekin on huomioitava ennen nuijan koputtamista pöytään.

Kiire tappaa demokratian, ellei sitten asialla todella ole konsensus takana. Silloin kun sellainen löytyy, siihen ei tarvitse enää vedota (kuten Halonen ja väitetty ulkopoliittinen konsensus).

Näin kiireeseen ja konsensukseen on turha vedota. Ne ovat parlamentaarisen demokratian vihollisia.