Lipsanen & Ruso

Yrittäjähenki

37-vuotiaan autovanhukseni jarrut simahtivat kuluneella viikolla. Tarvitsin palvelun odottaessani, olin vieraspaikkakunnalla ja kotiinkin oli päästävä.

Nilkutin moottorijarrun ja käsijarrun turvin huoltamolta toiselle. Kaksi ensimmäistä ei voinut ottaa vastaan, töitä oli muka liikaa. Merkkihuolto lupasi “katsoa, mitä voidaan tehdä”. Jarrut saatiin hienosti kuntoon. Kiitos Volvon porukoille!

Jäin kuitenkin kaipaamaan yrittäjähenkeä, tekemisen meininkiä ja toiminnan kulttuuria. Raha ei kasva puissa, mutta sitä kävelee kahisemalla vastaan joka hetki kuluttajien taskuissa. Kaupparatsun elämäntehtävänä on vastata kysyntään. Halusin vastaukseksi “hoidetaan” tai “järjestyy”.

Jos palvelua ei pysty itse tarjoamaan, kaveri voi tulla alihankkijaksi. Asiakas haluaa vastauksia ongelmiinsa. Mikäli hyödykettä ei ole, se on luotava. Turbomerkonomi Mähönen voi vastata hoitavansa homman, vaikka ei tiedä miten. Seuraavalla kerralla sitten tiedetään.

Asenteet ruokkivat itseään. Nauru tarttuu. Kurttusella naamalla voi myrkyttää ilmapiirin. Uskon, että sama pätee myös yrittäjähenkeen.

Myönteinen yrittäjähenki on kansantalouden kivijalka.

Keskustelu

Yhteensä 2 kommenttia ja/tai paluuviitettä kirjoitukseen “Yrittäjähenki”

  1. e.e.maa 13.8.2007 klo 10:33:

    Varmasti on asiakaspalvelijoiden asenteessakin monesti korjaamisen varaa, mutta suurempana ongelmana näkisin pulan tekijöistä: monipuolisista ammattimiehistä ja –naisista.

    Suomessa on asetettu tavoitteeksi, että 70 % ikäluokasta suorittaa korkeakoulututkinnon (http://www.utu.fi/faktat/suunnittelu/bologna/uudet_tutkinnot_2005.pdf). (Voiko tuo muuten pitää paikkaansa? Kuulostaa niin järjenvastaiselta.)

    Tähän yhtälöön lisätään vielä se, että esim. lääkäreiden ammattiliitto henkeen ja vereen taistelee mahdollisimman pienen opiskelijamäärän puolesta, jotta liiton jäsenet pystyisivät vaatimaan mahdollisimman suurta palkkaa. Sama pätee tietenkin insinööreihin, juristeihin, ekonomeihin jne. Eli kaikkiin sellaisiin aloihin, joilla on vakiintuneet ammattiliitot. Jäljelle jäävät alat, jotka eivät työllistä, ja joilla ei siis ole vahvoja ammattiliittoja.

    Lopputuloksena on se, että jarrujenkorjaajia on tulevaisuudessa aina vaan hankalampi löytää, kun suuri osa kustakin ikäluokasta on istunut perse hiessä kirjastoissa pänttäämässä asioita, joilla ei ole mitään tekemistä oikean elämän kanssa.

    Toinen lopputulema on muuten se, että kun menen lääkärin vastaanotolle omalle terveysasemalleni Helsingissä, niin minulla ja lääkärillä ei ole yhteistä kieltä; en nimittäin hallitse venäjää enkä somalin kieltä.

    (Pikkasen karkasi tämä vuodatus ohi tuosta alkuperäisestä aiheesta, mutta kuitenkin…)

  2. ruso 13.8.2007 klo 16:06:

    Tärkeitä huomioita. Voit olla oikeassa. Täsmennän silti pointtiani retorisella kysymyksellä.

    Jos kysyntään vastattaisiin lähtökohtaisesti aina “järjestyy” “katsotaan, mitä voidaan tehdä” sijasta, niin olisiko palveluita enemmän tarjolla? Ts tarttuuko yrittäjähenki samoin kuin nauru?

    Sitten huomioihisi… Tuo 70% lienee syntynyt valtiohallinnon suunnitelmataloudellisen logiikan mukaisesti:
    1) globaalitaloudessa on hyvä erikoistua
    2) high tech on Suomen juttu
    3) high tech tarvitsee korkeasti koulutetut tekijänsä
    4) panostetaan korkeakoulutukseen

    Ongelma on suunnitelmataloudelliselle ajattelulle tyypillisesti tarpeet unohtava.
    1) kaikkea, erityisesti palveluita (esim jarrujenkorjausta) ei voi Kiinaan ulkoistaa
    2) tilanne on jo ohi, kun kuviteltuun tarpeeseen on viimein koulutettu työvoima. Esim kun tarvittavat it-nörtit oli viimein koulutettu, jengin huomio oli jo bioteknologiassa. Koulutuspolitiikka on suurella todennäköisyydellä reaktiivista.

    Millaista koulutuspolitiikkaa tulisi sitten harrastaa?

    1) Uskallan väittää, että katugallupissa selviäisi porukan kouluttautuvan 80% hyvä duuni mielessä, 10% akateemiset kysymykset itsensä vuoksi mielessä (filosofit ja muut hörhöt) ja 10% muuten vain pihalla.

    Näin ei ole mieltä, että kaikille täytyy saada maisterin tutkinto (jossa gradu on tieteentekemisen kisällinnäyte), kun niin harva päätyy akateemiseksi ammattilaiseksi. Näin suurelle massalle riittää yliopistojen osalta yleissivistävä ajattelun taitoja kehittävä kandintutkinto (joka voisi sitten olla maisterinpaprujen vähentyessä pikkuisen tuhdinpi) ilman isoa G:tä.

    Seurauksena saamme toivottavasti joukon ajattelemaan auttavasti kykeneviä valmiita työelämän oppipojiksi- ja tytöiksi. Onko mieltä, että vivunkääntäjäksi tarvitaan vivunkääntäjän tutkinto ja että napinpainajaksi tarvitaan napinpainajan tutkinto? Harva taito on ydinfysiikkaa ja työn oppii tekemällä. Tarvitsemme ajattelijoita ja toimijoita, jotka voivat joustavasti vaihtaa vivunkääntäjän ammatin napinpainajan ammattiin. Meillä ei ole varaa byrokraattiseen ajatteluun, joissa vain yksi putki vie yhteen maaliin.

    Samalla voidaan kysyä, tulisiko ns ammattikorkeakoulujen rooli koulutuspolitiikassa (jossa opiskelisivat ammattiorientoituneet) olla suurempi ja yliopistot (jossa opiskelisivat akateemisesti orientoituneet) voisivat keskittyä tieteenharjoittamiseen. Rajanveto on toisaalta usein mieletöntä ja ns 2-pilari järjestelmä voi hyvinkin olla aikansa elänyt.

    Paradoksaalisesti tulisi siis keskittyä sekä yleiseen (kandintutkintojen aseman vahvistaminen) että yksityiseen (työelämäorientaatio, kysymys ammattikorkeakoulujen roolista) enemmän.

    2) Yliopistojen rahanjakoa voitaisiin miettiä uudestaan. Nythän noin vuoden mittaisessa tulosneuvottelukierroksessa rehtorit nuolevat opetusministeriön ahteria, tiedekuntien dekaanit rehtorien ahteria ja laitosjohtajat dekaanien ahteria. Raha valuu ylhäältä alas. Menettely on raskas neuvotteluvaraan (virat nyt vaan on hoidettava) nähden.

    Voisiko rahan jakaa alhaalta ylös? Opiskelijoille jaettaisiin opintosetelit, joita käytettäisiin siihen koulutukseen, mitä porukka himoitsee. Näin alojen tulisi jatkuvasti perustella olemassaolonsa. Esim Saarisen aikaan filosofia olisi menestynyt. Hallinnolliset laitosrajatkin menettäisivät ehkä ylikorostunutta (nationalismistakin tuttua protektionistista) merkitystään.

    Näin panostus perustuisi laajempaan näkemysten joukkoon (opiskelijat) kuin nyt (poliittinen johto) ja olisi ehkä kyvykkäämpi haasteisiin vastaamisessa. Valtio voisi edelleen erikseen tukea kuihtuvia, mutta edelleen tärkeiksi katsomiaan aloja omin perustein (tuetaanhan sitä oopperaakin, vaikkei se porukkaa riittävästi kiinnosta toimiakseen normaalein liiketaloudellisin perustein).