Historiallisille hirmuteoille vaaditaan usein virallisia tunnustuksia (esim Turkki ja armenialaisten kansanmurha). Tunnustushankkeiden mielekkyys epäilyttää.
1) Anteeksipyyntöjen ja -antojen olemus: Hirmutekojen viralliset tunnustukset ovat luonteeltaan anteeksipyyntöjä. Voiko pyyntö olla aito, jos se tulee vastauksena paternaaliseen painostukseen? Aito anteeksipyyntö syntyy sisäisistä, ei ulkoisista vaikuttimista. Muu on teeskentelyä, suorastaan anteeksipyynnön irvikuva.
2) Historiallinen totuus: Menneen tulkinnan lukitseminen yhdeksi virallistetuksi totuudeksi ei tee kunniaa historian monikerroksellisuudelle. Viralliset totuudet voivat pahimmillaan olla jopa esteenä jäsentyneelle kuvalle menneestä (esim valkoinen totuus 1918 tapahtumista Suomessa). Virallistetut totuudet ovat näin historiantutkimuksen irvikuva.
3) Sananvapaus: On tietenkin tapahtumia, joiden kiistäminen on mautonta ja loukkaavaa, siis täysin pöhköä. Avoin ja kriittinen historiankertomus, siis vapaa sana, tunnistaa pöhköyden, jollaisena se myös silloin näyttäytyy. Pahimillaan virallisilla tunnustuksilla yksi loukkaamaton virallinen totuus korvataan toisella. Se on sanavapauden periaatteen irvikuva.
4) Poliittisten keinojen kohdentaminen: Pahimmillaan hirmuteot kiistävät sanat voivat olla syrjintää tai kiihotusta kansanryhmää kohtaan (esim skinheadit). Silloin huomion tulee olla syrjinnän ehkäisyssä. Mikäli virallisen, historiallisen hirmuteon kiistävän politiikan kyseenalaistaminen on rikos, niin silloin huomion tulee olla sanavapauden edistämisessä. Kinat virallisista totuuksista vie huomion itse ongelmista ja ovat siten näiden ratkaisemisen irvikuvia.
5) Asioiden edistäminen: Kunniallisen ulospääsyn mahdollisuus on hedelmällisen neuvottelun ennakkoehto (esim juuri Turkki-keissi). Pakottaminen kipeiden asioiden tunnustamiseen voi pahimmillaan olla nöyryyttämistä. Se on huonoa asioiden edistämisen taktiikkaa, järkevän politiikan irvikuva.
6) Antinationalismi: Joukoissa tyhmyys tiiviistyy. Historialliset hirmuteot noudattavat joukkotoiminnan logiikkaa. Kiihkonationalismi on yksilön kiistävän joukkovoiman äärimuoto. Virallisella anteeksipyynnöllä otetaan vastuu menneiden sukupolvien teoista ja tullaan näin vahvistaneeksi kertomusta yhdestä kansasta ja siis nationalismia. Se on siis myös antinationalismin irvikuva.
Jos nyt kaikesta tästä huolimatta innostutaan virallisten anteeksipyyntöjen politiikasta, niin muistettakoon historiallisten hirmutekojen pitkä lista. Menneitä hirmuhallintoja riittää. Vähemmänkin hirmuiset hallinnot ovat päätyneet hirvittäviin tekoihin (esim Hiroshima).
Anteeksipyydettävää siis riittää. Saksa taitaa olla ainoa maa, joka tekee virallisesti tiliä menneisyytensä synkistä tapahtumistaan. Toisaalla verenvuodattajat ovat suuria sankareita (esim Napoleon ja Tsingis khan).
Vainajiin on tapana suhtautua kunnioituksella. Miksei siis virallisen vallan edustajakin voi laskea kukkaseppeleitään asiaankuuluvilla muistomerkeillä. Ottaessaan hattuaan pois päästään muistakoon tämä kuitenkin kuolevaisuutensa ja osoittakoon pelkästään ihmisyksilönä alastomana virallisuuden kaavuista kunnioitustaan ihmisyydelle ja elämänkohtaloille – siis myös virallisten totuuksien aiheuttamille tragedioille.
Pekka Pessi 27.10.2007 klo 2:08:
Olisi kiva tietää, miten Ranskassa ja Yhdysvalloissa suhtaudutaan Belgiaan? Belgiahan on kuitenkin selkeä kakkonen (tai revareitten mielestä kirkkaasti ykkönen) Euroopan kansanmurhatilastossa. Toisaalta Ranska pitää jjoka tapauksessa reilua pronssisijaa selvällä kaulalla Turkkiin.
Saako kongolaisten kansanmurhan kiistää?
Erkka Enomaa 29.10.2007 klo 12:49:
Kjell Westö tiivisti hiton hyvin Yhteishyvä-lehden kolumnissaan tähänkin aiheeseen liittyen: “Jokainen aikakausi kuvittelee oudolla tavalla olevansa puhdas.”
Siinä hän arvuutteli, mistä meidän sukupolvi tullaan tulevaisuudessa tuomitsemaan. Ahneudestamme?
http://www.digipaper.fi/yhteishyva/5057/
Kannattaisiko historiallisten anteeksipyyntöjen ja syyttelyjen sijaan keskittyä siis tämän päivän parantamiseen ja alkaa katsomaan peiliin?