Yhdysvaltain vallanvaihtoa odotetaan vesi kielellä. Tapana on ajatella, että Bushin yksipuolinen voimatoiminta on vain väliepisodi Clintonin ja jonkun Clintonin tapaisen välissä. Vaalikuumetta on ilmassa.

Valtikan vaihdon merkitystä ei pidä kuitenkaan liioitella. Pehmeämmästä maineestaan huolimatta myös Clinton soti ilman YK:n valtuutusta, pommitti Irakia perusteenaan kuvitellut massatuhoaseet ja allekirjoitti ennaltaehkäisevien iskujen doktriinin.

USA on ennenkin ollut unilateralistinen. Clinton on vain yksi ex-presidentti pitkässä jatkumossa. Yksipuolinen toiminta kuuluu supervallan etuoikeuksiin ja työkalupakin perusvälineisiin.

Lisäksi bushilaisen vallan demonisointi menee liioittelun puolelle. Askel uuteen valtaan ei voi olla suuri, mikäli Bushia ei joidenkin äärikantojen tavoin nähdä absoluuttisena pahana.

Optimisti ei voi kuitenkaan vähätelläkään vallanvaihdon merkitystä. Fiilis vaan oli erilainen. Sikari sauhusi pilke silmä kulmassa. Clinton antoi ainakin vaikutelman, että oli muistakin kiinnostunut.

Tuolla vaikutelmalla on valtava maailmanpoliittinen merkitys. Tiukkishengessä tehdään helpommin tiukkispolitiikkaa. Sikarihengessä maailman meininki on toinen. Jo pelkkä pyrkimys yhteistoimintaan – oli se sitten aitoa tai ei – vaikuttaa maailmanpoliittiseen yleishenkeen.

Palataan ajassa taaksepäin. Juuri Yhdysvaltain halki reissanneena ajattelin tuolloin 9/11-iskujen pyrkineen sirpaleisen yhteiskunnan sisäpoliittiseen epävakauteen ja ulkopoliittiseen provokaation kautta polarisoivaan politiikkaan. Ensimmäinen ei toteutunut, mutta toinen ei osunut ainakaan kauas: kärjistynyt retoriikka johti odotetusti Irakin retkelle.

Todennäköisesti myös Clinton olisi ollut tiukkana. Kukapa ei olisi maahansa kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen.

Olisiko hän kuitenkaan antanut ilmaista mainosta Al-Qaidalle? Olisiko Osama nimetty arkkiviholliseksi? Olisiko poliittinen ilmapiiri ruokkinut sivilisaatioiden välisen kamppailun idioottimaista retoriikkaa? Olisiko “terrorismin vastainen sota” tekosyynä milloin millekin politiikalle? Olisiko avokätisempi sisäpolitiikka antanut taloudellisesti tilaa valtaville sotilasoperaatioille?

Vallanvaihdon merkitystä ei sovi liioitella. Odotan silti mielenkiinnolla seuraavan ykköspallin haltijan nimeä ja toivon askelta takaisin clintonilaiseen suuntaan.