Hesari uutisoi ministeriöiden palkkaeroista. Ulkoministeriö näyttää olevan palkkakuopassa. Ulkomaankomennuksista saatujen etujen on ennen katsottu kompensoivan tätä, mutta alivaltiosihteeri Hannu Himasen mukaan ulkomaille ei ole enää samaa hinkua kuin ennen.

Palkka-asia ei tässä ole niin kiinnostavaa kuin se, että ulkoministeriöllä näyttää olevan rekrytointiongelma.

Ulkoministeriön tehtävänä on hoitaa kansainvälisiä suhteita. Suhteet hoidetaan kentällä, ei Katajannokalla paperia plärätessä. Diplomaatilta voidaan näin odottaa intoa heittäytyä kansainvälisten suhteiden eturintamaan. Samoin merikapteeniksi ei kannata ryhtyä, mikäli meri ei innosta tai on jatkuvasti merisairas. Mikä se sellainen diplomaatti on, joka jää mieluummin Merikasarmille?

Ulkoministeriöön rekrytoidaan pääsääntöisesti yhteishaulla kansainvälisten asioiden valmennuskurssin (KAVAKU) kautta. Koulun käynyt pääsee “karriäärille”.

Kisa paikoista on kova. Ministeriössä on imua ja diplomaattikandidaattien taso on korkea. Onko järjestelmä kuitenkaan enää tätä päivää?

Ensinnäkin, moni kova hakija jää rannalle, eikä myöhemmällä uralla mukavaan palkkatasoon tottunutta enää houkuttele aloittaa pahnan pohjimmaisena. Lopputuloksena on eräänlainen rekrytoinnin pullonkaula.

Toiseksi, KAVAKUrssin käyneiden joukko on pieni. Laajemmalla otoksella kilpailu eri tehtäviin olisi kovempi. Mukana saattaisivat olla esimerkiksi nuo aiemmin rannalle jääneet. Sisäsiittoisuus on kaikessa, ei vain valtionhallinnossa, jämähtämisen alku.

Kolmanneksi, joukon kirjavuus on useimmiten organisaation voima. KAVAKUrssi on kylmän sodan aikalainen. Sodassa joukon on pysyttävä ruodussa. Rauhan aikana pätevät eri säännöt. On vaikea uskoa, ettei järjestelmä yhdenmukaistaisi virkamiehistöä, vaikka eri vuosina rekrytoitaisiinkin eri profiileilla.

KAVAKUrssi onkin aikansa elänyt. Poliisilla ja armeijalla on omat koulunsa, mutta Ulkoministeriön univormumallille ei näytä perusteita olevan – etenkin jos lopputuloksena on ulkomaille haluton diplomaattikunta.