Lipsanen & Ruso

Alho, Marx ja yksilö

Pikku-uutisessa kerrotaan (STT/HS 28.4.), että Arja Alho (sd) on kirjoittanut pamfletin. Siinä hän neuvoo vasemmistoa soveltamaan marxilaisuutta myös nykyajassa.

Uutisessa kerrotaan:

Alho esittää pamflettikirjassa, että vasemmiston olisi politisoitava yksilöllistyminen. Näin ihmiset eivät joutuisi tekemään yksin koulutus- tai uravalintojaan ja olemaan valintojensa vankeina tai uhreina.

Eli toisin sanoen: vastuu valinnoista ei kuulu yksilölle itselleen. Tätähän Alho on soveltanut ennenkin muun muassa sumpliessaan puoluetoveri Ulf Sundqvistille vahingonkorvaussovittelut 90-luvun alkupuolella. Yhteiskunta kantakoon siis vastuun – ainakin siinä tapauksessa, että se muuten kaatuisi demarin niskaan.

Samaa aihepiiriä hieman toisesta näkökulmasta sivuaa myös Seppo Sipilä kirjoituksessaan Global Finland -blogissa. Hän kertoo, kuinka yhteisöllisyys estää afrikkalaisia vaurastumasta. Jos joku saa varoja, on koko suku ja lähipiiri niitä jakamassa. Ajatus jakamisesta on tietysti kaunis, mutta käytännössä se tarkoittaa, että pääomia ei kerry. Jakamisen pakko on myös tehokas kannustin olla niin kovasti yrittämättä. Niinpä afrikkalaiset saavat nauttia yhteisöllisyyden ilosta köyhinä.

Yksilö on yhteiskunnan perusta. Hyvinvointi rakentuu siitä, että ihmiset ottavat riskejä, kantavat niistä vastuun ja keräävät niiden hedelmät. Yhteisöllisyys ja jakaminen ovat ihan kivoja asioita, kunhan ne pohjautuvat vapaaehtoisuuteen. Sosialidemokraattinen malli, jossa kannusteet verotetaan pois ja vastuu ulkoistetaan yhteiskunnalle, ei ole erityisen kannustava.

Mutta pitääkö vielä Marxkin kaivaa haudastaan? Tuollaista voi odottaa laitavasemmistosta, mutta luulisi demareiden jo tajunneen, että kaikki yritykset soveltaa marxismia käytännössä ovat tähänkin asti johtaneet inhimillisiin katastrofeihin. Yrittämiseen kuuluu myös se, että epäonnistumisista otetaan opiksi. Kukaan täysipäinen ihminen, joka joutuisi itse kantamaan vastuut tekojensa seurauksista, ei uskaltaisi ehdottaa Marxin ajatusten soveltamista yhtää mihinkään.

Keskustelu

Yhteensä 4 kommenttia ja/tai paluuviitettä kirjoitukseen “Alho, Marx ja yksilö”

  1. ruso 28.4.2008 klo 15:42:

    Niin, Marxillehan lisa-arvo oli paha paikka sen tullessa tyolaisen selkanahasta. Kapitalisti nauraa tyhjasta nyhjasemisen ilosta.

    Mehan olemme tottuneet ymmartamaan touhun hiukan toisin: kaikesta nimenomaan haetaan lisa-arvoa ja yrittaminen riskinottoineen kuuluu “tyon” kasitteen piiriin (eli lisa-arvo tulee nimenomaan riskinottajan “duunista”).

    Mitakohan Alho siis ajaa takaa?

  2. Antti 29.4.2008 klo 23:34:

    Moro. Taitaa olla kyse samasta pamfletista, josta tänään oli Hesarissa yllä linkittämääsi juttua pidempi stoori.

    Mitä mahtaa Alho tuolla marxilaisen teorian soveltamisella tarkoittaa? Olisipa kiva tietää. Marxiakin voi tulkita monella tavalla. Yksilöllistymisen politisoiminen ei sinänsä ole mikään uusi juttu. Onhan yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välinen keskustelu ollut poliittisestikin tapetilla vähintään viimeiset pari sataa vuotta. Ehkäpä Alho kokee, että viimeaikoina vasemmisto ei ole pitänyt aihetta tarpeeksi kiihkeästi framilla?

    Oli miten oli, aihe on mielestäni hyvin mielenkiintoinen. Mitä mieltä olette, milloin yksilö tulee vastuulliseksi teoistaan, esimerkiksi jonkun tietyn iän kohdalla, 15 tai 18 vuotta täytettyään? Eikö vastuuseen

    Uskon, että yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme kasvattaa väistämättä yksilölliseen vastuuseen, ainakin jossain määrin. Vallitsevasta kulttuurista huolimatta yksilöllä voi olla huonot edellytykset kasvaa valintojen ja tekojen vastuuta korostavaan yhteiskuntaan.

    Ihmiset kasvavat aina yhteiskunnassa, ja yhteiskunta vaikuttaa siihen, minkälaisia yksilöitä siellä kasvaa. Yhteiskunta puolestaan muodostuu toistensa kanssa vuorovaikuttavista yksilöistä. Ehkäpä siis yksilöllinen vastuu on aina myös yhteiskunnallista vastuuta ja yhteiskunnallinen vastuu yksilöllistä?

    Jotkut yhteiskunnat ovat yhteisöllisempiä, joissain yksilöllisyys on korostuneempaa. Moniarvoisissa yhteiskunnissa, kuten Suomesta, yhteisöllisyyttä ja yksilöllisyyttä korostavat ideologiat ja elämäntavat saattavat elää rinta rinnan, ja monet meistä pitävät tärkeänä omaa yksilöllisyyttä sekä yhteisöllisyyttä: myös yksilölliseen elämään kuuluu ainakin yksityisiä yhteisöjä kuten perhe tai ystäväpiiri. Näistä yhteisöistä on paljon iloa: heistä on mukavaksi seuraksi ja huonoina aikoina myös tueksi.

    Yksilö kasvaa aina yhteiskunnan jäsenenä ja jäseneksi. Vaikka yhteiskunnassa vallitseva ideologia korostaisi yksilöllistä vastuuta, yhteiskunta ei voi taata, että kaikkien elämänprojekti pysyisi yksilöiden omassa hallinnassa. Tulisiko yksilön olla jopa täyin vastuussa itsestä ja omista valinnoista, jotka saattavat osoittautua pahoiksikin virheiksi? Se, että vastaa teoistaan on ehkä eri asia kuin olla täysin omillaan tekojensa seurauksien kanssa? Ihmisiä ei saa pakottaa yhteisöllisyyteen, mutta saako heitä pakottaa yksilöllisyyteen? Politiikan tehtävänä on päättää siitä, miten yksilöllinen ja yhteisöllinen vastuu kanavoituu institutionaalisten järjestelyiden kautta.

    Noh, aiheessa riittää loputtomasti pähkäiltävää, mutta jotta jotain tapahtuisi, pitää nuijankin välillä heilahtaa.

    Tuosta Afrikan yhteisöllisyydestä vielä jotain irtonaista kommentointia… en osaa sanoa, miten hyvin tilannetta voi verrata vaikkapa sitten Suomeen. Siellä päin jakamisessa voi kuitenkin olla kyse siitä, että saa edes jotain suuhun pantavaa. Ja vaikka rahaa muutama dollari enemmän olisi, se ei ehkä riittäisi kovin merkittäviin sijoituksiin. Muutenkin yhteisöllinen jakaminen voi olla siinä mielessä kunniakasta, että on jopa kannustavaa yrittää haalia lisää jaettavaa? Olen myös lukenut/kuullut, että kehitysmaissa osataan kyllä piilottaakin rahaa omaan käyttöön 🙂

    —–

    hmm… tulipas avauduttua. Teillä on hieno blogi kun se saa ajatuksiakin liikkeelle. Jatkakaa hyvää meininkiä 🙂

  3. Niko Lipsanen 30.4.2008 klo 6:26:

    Antti:

    Moro. Taitaa olla kyse samasta pamfletista, josta tänään oli Hesarissa yllä linkittämääsi juttua pidempi stoori.

    Todennäköisesti. En tilaa Hesaria, joten en ole tuota nähnyt.

    Mitä mahtaa Alho tuolla marxilaisen teorian soveltamisella tarkoittaa? Olisipa kiva tietää.

    Alholla on blogintapainenkin, mutta en minä oikein saa selvää, mitä hän sielläkään yrittää aiheesta sanoa. Olisikohan siinä itse pamfletissa muotoiltu asioita yhtään selkeämmin?

    Mitä mieltä olette, milloin yksilö tulee vastuulliseksi teoistaan, esimerkiksi jonkun tietyn iän kohdalla, 15 tai 18 vuotta täytettyään?

    Siitä voidaan käydä rajanvetoa, missä vaiheessa yksilön on kyettävä kantamaan kuinkakin paljon vastuuta. Olennaista on, että jossain vaiheessa se vastuu lopulta on sillä yksilöllä.

    Ihmiset kasvavat aina yhteiskunnassa, ja yhteiskunta vaikuttaa siihen, minkälaisia yksilöitä siellä kasvaa. Yhteiskunta puolestaan muodostuu toistensa kanssa vuorovaikuttavista yksilöistä. Ehkäpä siis yksilöllinen vastuu on aina myös yhteiskunnallista vastuuta ja yhteiskunnallinen vastuu yksilöllistä?

    En saanut tuosta irti muuta kuin käsitepyörittelyä. Voisitko hieman avata (esim. selventämällä, mitä tarkoitat “yhteiskunnallisella vastuulla”)?

    Tulisiko yksilön olla jopa täyin vastuussa itsestä ja omista valinnoista, jotka saattavat osoittautua pahoiksikin virheiksi?

    Jonkinlaiset turvaverkot on hyvä olla olemassa, ehkä jopa mahdollisuus henkilökohtaiseen konkurssiin, kuten joissakin maissa (en kuitenkaan tunne tuota systeemiä niin hyvin, että osaisin ottaa siitä kantaa).

    Se, että vastaa teoistaan on ehkä eri asia kuin olla täysin omillaan tekojensa seurauksien kanssa?

    Ehkä, mutta en taaskaan oikein saa selvää, mitä tarkoitat. Oletko kenties Arja Alhon haamukirjoittaja?

    Ihmisiä ei saa pakottaa yhteisöllisyyteen, mutta saako heitä pakottaa yksilöllisyyteen?

    Yksilöllisen ja yhteisöllisen kulttuurin erottaa määritelmällisesti se, että yhteisöllisessä kulttuurissa yksilö voidaan pakottaa yhteisöllisyyteen. Mitä yhteisöllisempi kulttuuri, sitä ahtaammalla ovat yksilöt. Sen sijaan yksilöllisyyteen ei voida pakottaa, sillä yksilöllisyys juuri nimenomaisesti on sitä, että saa itse päättää. Ja kun saa itse päättää, niin on vapaa valitsemaan vaikkapa yhteisöllisen elämäntavan (toki täytyy löytää muitakin, jotka sitä haluavat).

    Politiikan tehtävänä on päättää siitä, miten yksilöllinen ja yhteisöllinen vastuu kanavoituu institutionaalisten järjestelyiden kautta.

    Ei ole olemassa mitään sellaista yhteisöllistä vastuuta, joka ei palautuisi yksilöiden vastuuksi. Jos vastuuta ei kanna yksilö, sitä ei lopulta kanna kukaan.

    Mistäköhän se muuten johtuu, että maailman siirtolais- ja pakolaisvirrat tuntuvat jatkuvasti suuntautuvan niistä yhteisöllisemmistä kulttuureista kohti yksilöllisempiä?

  4. ruso 30.4.2008 klo 22:05:

    Antti: “Se, että vastaa teoistaan on ehkä eri asia kuin olla täysin omillaan tekojensa seurauksien kanssa?”

    Mun mielesta tahan kiteytyy osa hyvinvointiyhteiskunnan perusajatuksesta. Kaveria olisi aina hyva jeesata, vaikka olisi itse ahdinkonsa aiheuttanut.