Tänään minua jälleen kerran huvitti se, kuinka tietyn tyyppiset vasemmistolaiset kutsuvat “kriittisiksi” kaikkia niitä mielipiteitä, jotka myötäilevät heidän omaa maailmankuvaansa. Kriittisyyden sijaan kutsuisin heidän yhteiskunnallista näkemystään “naivismiksi”.

Yhteiskunnallisille naivisteille maailma on periaatteessa varsin yksinkertainen ja hallittava. Ongelmina ovat vain pahat markkinavoimat, korporaatiot ja yhteiskunnallinen eliitti. Kun ne saadaan korvattua tiedostavilla voimilla, on maailman ongelmat ratkaistu. Ympäristön saastuttaminen loppuu, kaikki suvaitsevat toisiaan ja markkinavoimat pysyvät kurissa viisaalla sääntelyllä.

Yhteiskunnallisten naivistien pää-äänenkannattaja Suomessa on Voima-lehti.

Yhteiskunnalliset realistit ovat taas niitä, jotka vannovat hyvinvointivaltion ja olemassaolevan yhteiskunnallisen koneiston nimeen. He uskovat valtioon lähes yhtä lujasti kuin naivistitkin, mutta myöntävät ongelmien olevan paljon monimutkaisempia. He ymmärtävät, että erilaisilla toimenpiteillä on myös osin ennalta-arvaamattomiakin sivuvaikutuksia. Monesta naivistista tuleekin vanhemmiten realisti.

Realistien mielestä yhteiskunnallinen järjestelmä ei ole täydellinen eikä sellaiseksi tulekaan. Jatkuvasti tulee uusia ongelmia, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan uusia yhteiskunnallisia toimenpiteitä. Vain harvoin realistit ovat sitä mieltä, että joitakin jo tehtyjä toimenpiteitä olisi purettava, ja silloinkin se tapahtuu yleensä vain ulkoisen paineen alla. Mieluiten realistit paikkaavat ontuvia rakenteita rakentamalla niiden ympärille lisää sääntelyä ja hallintoa.

Yhteiskunnalliset realistit pitävät todennäköisesti enemmistöä kaikissa Suomen eduskuntapuolueissa. Oletettavasti siis valtaosa suomalaisista on joko yhteiskunnallisia realisteja tai yhteiskunnallisesti välinpitämättömiä.

Omaa, ja käsittääkseni myös Ruson, näkemystä kuvaa parhaiten skeptisyys yhteiskuntaa kohtaan (Ruson sanoin valtioepäily). Yhteiskunnallinen skeptikko suhtautuu epäillen siihen, mitä kaikkia tehtäviä yhteiskunnan kuuluu ottaa hoidettavakseen. Skeptikon mielestään suuri, jollei suurin, osa yhteiskunnallisista ongelmista johtuu yhteiskunnallisesta insinöröinnistä. Tilannetta ei siksi lainkaan paranna se, että tehdään systeemistä entistä monimutkaisempi kehittelemällä lisää sääntelymekanismeja.

Skeptisismi ei kuitenkaan ole anarkiaa, sillä skeptikko ei kiellä yhteiskuntaa. Skeptisismin kannattajat vain haluavat, että yhteiskunnan rajat määritellään tarkemmin ja, että järjestelmä pidetään noiden rajojen sisäpuolella. Yhteiskunnallinen skeptikko ei myöskään, ainakaan välttämättä, ole minimivaltiota (minarkia) tai anarkokapitalismia kannattava libertaristi. Skeptikko voi määritellä yhteiskunnan toimialan libertaristia laajemmin, mutta joka tapauksessa nykyjärjestelmään verrattuna selvästi kapeammin.

Yhteiskunnallisen skeptisismin kannatus Suomessa lienee vähäistä. Siksi skeptikot, kuten Ruso ja minä, usein toimivatkin yhteistyössä realistien kanssa. Ainakaan itse en usko, että Suomesta tai Euroopan unionista koskaan tulisi tuollainen rajattu yhteiskunta, mutta ainakin voimme yhdessä realistien kanssa laittaa kampoihin naivisteille ja samalla hillitä realisteja heidän sääntely- ja toimenpideinnossaan. Välillä voimme jopa onnistua sääntelyn purkamisessa, vaikka yleensä sitä tehdäänkin vain, jos kansainväliset sopimukset, unionitason säädöstö tai ulkomainen kilpailu sitä edellyttää.