–Talvisodassa olimme yksin. Se oli valitettavaa. (Vaarini useaan otteeseen, kun hänessä vielä henki pihisi)

–Suomen katse on lännessä. Vihollisten kanssa ei seurustella. (Faijani suomettumisesta joskus 80-luvulla)

Molempien johtopäätös oli selvä: Natoon mieluummin heti kuin vasta viidestoista päivä. Molemmilla oli sota mielessä: toisella kylmä, toisella kuuma.

Poliittisen herätyksen vasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kokeneelle mielipiteet tuntuivat tunkkaisilta, kyynisiltä ja vanhanaikaisilta. Natostakin pystyy hyvin puhumaan ilman Venäjää. Uudet uhat ovat tuntuneet liioittelulta. EU-puolustus on kiehtonut enemmän. En ole kantanut suurta huolta Venäjän aiemmasta uhosta. Naton kohtalokin on arveluttanut. Suomalaiseen systeeminn olen luottanut.

Lopputuloksena on ollut jonkinlainen välinpitämättömyys. Koko kysymyksen merkitys on tuntunut liioitellulta: pystyisin aivan loistavasti istumaan hallituksessa, joka hakee jäsenyyttä tai jättää hakematta. Toisin kuin väitetään, erot eivät huippupoliitikoillakaan ole kovin suuria. Nato ei ole turvaa 100%:sti takaava enkeli, eikä pasifistien maalaama absoluuttinen paha.

Sitten Georgiassa leimahti kriisi. Lehtitietojen varassa on jokseenkin turha spekuloida kriisin alkusyytä. Kuka teki mitäkin, kuka provosoi ketäkin, kuka on sankari, kuka sortaja ja mikä kuuluu historiallisesti kenellekin ovat sekavaksi mössöksi puuroutuvia kysymyksiä.

Kahdesta asiasta voimme kuitenkin olla varmoja. Ensinnäkin Suomella on poliittisia tavoitteitaan rajojensa yli sotilaallisella ylivoimallaan toteuttava naapuri. Toiseksi, retoriikka suurvaltapoliittisella areenalla on koventunut. Diplomatiassa kasvojen säilyttäminen on olennaista. Ainakin julkisissa puheissa rajoja kokeillaan. Vaarallista.

Ikävä kyllä yht’äkkiä isäni ja isoisäni puheet tuntuvat yllättävänkin tuoreilta. Johtopäätöskin on järkevä. Argumentti on vaatimaton: ei siitä voi haittaakaan olla.