Pitihän uusi Bond käydä katsomassa. 007 on aikansa ehkä tunnetuin populaarikulttuurin sankarihahmo ja samalla myös aikansa kuva.

Bond aloitti agenttina kylmässä sodassa. Maailmantuho kolkutti ovella, mutta Bondin optimismia ei voinut horjuttaa: hän selvisi räjähdyksistä, takaa-ajoista, alivoimatilanteista ja viheliäisten konnien kynsistä aina hymy huulella, puku rypistymättömänä ja kaunotar kainalossa. Korkeintaan skrakaa piti hiukan oikaista.

Sitten kaikki muuttui.

Berliinin muurin kaatuminen ja kylmän sodan päättyminen on aikamme megatapaus. Toista vastaavaa yhtä selkeää aikakauden päätöstä ja uuden alkua on vaikea kuvitella. Ei ihme, että Bond meni hiukan hämilleen. Näin siitäkin huolimatta, että idän ja lännen taistelu oli aina sivuosassa viheliäisempien maailmavalloittajien (Spectre) työllistäessä salaista agenttia.

Kylmän sodan päättyminen sai Bondin pohtimaan myös henkilökohtaisia asioita. Timothy Daltonia, erinomaiseksi näyttelijäksi tunnustettua silloista pääosan esittäjää, parjattiin. Kruunun intressin piti mennä omien edelle ja ne piti hoitaa pilke silmäkulmassa.

Pierce Brosnan merkitsi paluuta vanhaan, mutta vain antaakseen tilaa Daniel Craigin kivikasvoille. Siitä, mistä Daltonia parjattiin, siitä Craigia ylistetään. 2000-luvulla Bond saa tuntea vihaa ja avuttomuutta.

Samalla ollaan menetetty jotain. Aikansa kuvina Sean Connery ja Roger Moore henkivät optimismia: ydintuhon partaalla ollutta maailmaa ei paradoksaalisesti tarvinnut ottaa haudanvakavasti. Nyky-Bondille maailma on vakava paikka, ja otsan lisäksi myös farkut ryppyset.

Uusin Bond on visuaalisesti ehkä näyttävin ja muutenkin useamman tähden ansaitseva. Tuotantoyhtiölle on kuitenkin esitettävä yksi toive: antakaa meidän miesten jälleen tuntea haluavamme olla Bondeja.

Maailma, jossa Bondin ainoana huolena on solmion suoruus, vaan on parempi paikka. Ja onpa Bondin kainalossa aina tilaa toisellekin kaunottarelle.