AC/DC:n uusi platta jyrää! Noudin sen viime maanantaina alan liikkeestä. Myönnän, reilu viikon julkaisun jälkeen.
Paha moka, sillä levy rullaa erinomaisesti. Paikoin jopa oivaltavaa, paikoin ehkä pilkkeellä silmäkulmassa tehtyä. Rentoja, mutta vaarallisia riffejä. Taustan pojat (Malcolm ja Cliff) laulavat jälleen myös kertosäkeitä. Philin (rummut) tahtipuikko svengaa. Angus (Gibson SG) ja Brian (laulu) vakuuttavat edelleen keulilla. Levy sisältää pari turhempaa, mutta ei yhtään täysin heikkoa raitaa.
Tuomioni on 5 tähteä. Arvio on puolueellinen, sillä rokkidiggarin urani alkoi australialaispumpun levyjä kuunnellen 80-luvulla.
Mistä tuntee hyvän musan? Metodi on yksinkertainen: jos jalka tamppaa spontaanisti, musa on hyvää, jos ei, niin musa ei säväytä ainakaan sillä kuuntelukerralla. Tämä spontaanin reaktion funktio tunnustaa esteettisten kokemusten subjektiivisuuden (makuasioista ei sovi kiistellä), mutta antaa niille myös jonkinlaista objektiivista perustaa (miljoonat Elvis-fanit eivät voi olla väärässä).
Sama soveltuu kuvataiteeseen. Joko säväyttää tai sitten ei: analyysia ei välttämättä tarvita. Taide koetaan, se eletään, sitä hengitetään ja sen annetaan viedä. Rokkia ei ole tarkoituskaan ymmärtää, sitä diggaillaan. Syvällisiä hakeva on rokin kohdalla pahasti metsässä.
Soveltuuko sama politiikkaan? Tavallaan. Erinomaisen syvällinen yhteiskunnallinen ajattelija ei menesty politiikassa, jos persoona ei säväytä. Ja toisinpäin: mielenkiintoinen hahmo voi lässähtää hänen avattua suunsa. Viesti koostuu sekä henkilöstä että sanotusta. Yhdistelmän tulee puhutella.
Ääni annetaan usein perstuntumalta. Poliittinen analyysi ei ole välttämätöntä. Politiikka voi olla aatteiden temmellyskenttä, mutta myös tunteiden – sekä rationaalisten että irrationaalisten. Annetun äänen on tunnuttava oikealta. Tässä mielessä politiikan väitetty pinnallistuminen ei välttämättä ole kokonaan pahasta. Mainostoimistojen tehtävänä on hoitaa esteettinen vaikutelma. Tavoitteena tulee olla, ettei politiikkaa vain analysoida “ulkoa”, vaan sitä tehdään, sitä koetaan ja se tunnetaan.
Kuten todettu, rokki on äärimmäisen pinnallista. Silti se täyttää tehtävänsä. Jalka alkaa vispaa. Rokkikeikoilla kaikilla on hauskaa. Ei pöllömpi tavoite poliitikollekaan.
Hannu Oskala 4.11.2008 klo 22:15:
Rokki ei ole lainkaan pinnallista, etenkään ÄssäDässä. Se on puhdas totuus, tie ja elämä. Jatkakaa.
*laittaa For those about to Rockin levylautaselle*
*FIRE!*
ruso 4.11.2008 klo 23:14:
…we salute you!
Maileri 12.11.2008 klo 12:08:
Muijakin (59v.) osti tuon kiekon ja ei se niin huono ollutkaan…