Syntymäpäiväni kunniaksi oli kuluneen viikonlopun kohteena syntymäkaupunkini. Reissu oli jostain syystä jäänyt aiemmin tekemättä. Tunsin oloni vieläkin pöljemmäksi, kun Pariisi viimein pääsi näyttämään kauneutensa. Kaupunki pudottaa takalistolle.

Pariisissa kävely riittää ajankuluksi. Juhlallinen, mutta kodikas. Urbaani, mutta vihreä. Huoliteltu, muttei steriili. Monumentaalinen, mutta kuitenkin ihmisille sopivissa mittasuhteissa. Leveitä bulevardeja ja pieniä kujia. Tavarataloja ja putiikkeja. Limusiineja ja tipparelluja. Suuruudenhulluutta ja pienimuotoista vaatimattomuutta.

Kulttuuria, kauppaa ja politiikkaa – historiaa monessa kerroksessa. Vaiherikkaan menneisyytensä keskellä kaupunki elää tätä päivää, sykkii, eikä uinu.

Pariisi on enemmän kuin osiensa summa. Se on siis suuri muutenkin kuin numeroin ilmaistuna. Lopputulos on häikäisevä. Kaupunki viritti muutamaan poliittissävyiseen huomioon:

1) Ihmiskunnan saavutukset eivät katso rajoja. Pällistellessäni bulevardien ja puistojen ihmeitä huomasin ihailevani ranskalaista tyyliä. Maalla on, mistä olla ylpeä. Samalla kuitenkin huomasin olevani ylpeä eurooppalainen. Ja samalla olen varma, ettei mikään estä amerikkalaisten tai japanilaisten, joita totta totisesti riitti, turistien inspiroitumasta inhimillisten taidonnäytteiden edessä.

Sama koskee ketä tahansa missä tahansa päin maailmaa. Rajojen hälventäminen ei vie identiteettejä mennessään, vaan lisäävät kanssakäymistä, ideoiden vaihtoa ja virittymistä uusien virikkeiden edessä. Samalla tietenkin ihmiset sekoittuvat, mikä saattaa kansallismielistä ärsyttää.

2) Versaillesin linnan kupeessa tulin ajatelleeksi, että mahtaa monarkkeja pilven reunalla keljuttaa: “eihän näitä rahvaslaumoja tänne pitänyt päästää!” Väkijoukot ryhmämatkatunnuksin ovat itsevaltiuden näkökulmasta kitkettävää rikkaruohoa.

Liberaalissa demokratiassa nuo samat väkijoukot, erilaiset taustat monenkirjavine ajatuksineen ovat yhteiskunnan käyttövoima, joita ei pidäkään pakottaa yhteen muottiin. Millaisen kukkapenkin haluamme? Avoin yhteiskunta ei ole kuin Versaillesin viimeistelty puutarha, vaan pikemminkin kuin Helsingin keskuspuisto: villi ja vapaa, eikä koskaan valmis.

3) Osa kaupungin loistosta on revitty kansan selkänahasta, osa on imperialistista mahtailua ja osa omituista henkilöpalvontaa. Saakoon oman sukupolvemme monumentit inspiraationsa muusta kuin sodista ja keskitetystä vallasta.

Näiden huomioiden taustaa vasten Pariisin suosituin nähtävyys, Eihvelin torni, oli yksi minunkin suosikeistani: yleisinhimillisesti inspiroiva taidonnäyte, villi poikkeus kaupungin silhuetissa ja edistyksen symboli.