Verkkouutiset tietää kertoa Kreikan tilanteen vaikuttavan jo seuraavan hallituksen kokoamiseen. Keskustan varapuheenjohtaja Antti Rantakangas varoittaa käyttämästä Kreikkaa vaaliaseena: sitä käyttävät ”pelaavat tulevasta hallituksesta itsensä ulos.”
Paitsi jos demarit sattuisivat voittamaan vaalit, jolloin he aloittaisivat jo perinteeksi muodostuneen tavan mukaisesti hallitustunnustelut. Demokratiassa olennaisinta on sittenkin vaalitulos, ei Rantakankaan mieltymykset. Hyvää tulosta saa tavoitella myös halpamaisin keinoin, vaikka se ei luottamusta vahvistakaan.
Toisin kuin Rantakangas antaa siis ymmärtää, vaaleja tarvitaan edelleen myös hallituspohjan legitimoimiseksi.
Rantakangas oksentaa toisenkin demokratiasammakon suustaan: ”nyt on tehtävä välttämättömiä ratkaisuja”. Jos on vain yksi mahdollinen tie, niin ei tarvita päätöksiä lainkaan, demokraattisia tai muitakaan. Tukipaketin lisäksi oli toinenkin mahdollisuus: konkurssi. Tienhaarassa tarvitaan päätöksiä. Tukipaketti on varmasti viisas ratkaisu, mutta ei siis välttämätön.
Toisin kuin Rantakangas antaa siis ymmärtää, päättäjiä tarvitaan edelleen, mielellään demokraattisin vaalein saadulla mandaatilla.
Niko Lipsanen 9.5.2010 klo 17:42:
Vaalit toki ratkaisevat. Odotettavissa ei kuitenkaan ole, että yksikään puolue saisi seuraavissakaan vaaleissa enemmistön. SDP on siinä kerran onnistunut, mutta siitä on jo kauan. Britanniassa tällainen aiheuttaa kriisin, mutta Suomessa se on normaalia.
Eli jos mitään erityisen mullistavaa ei tapahdu, niin seuraavassakin hallituksessa on kaksi maan kolmesta suuresta puolueesta. Käsittääkseni Rantakangas viittaa tähän. Jos yksi kolmesta ryhtyy vaalien alla kovin yhteistyöhaluttomaksi, niin siitä voi hyvinkin seurata, että tämä pelaa itsensä hallituksesta ulos – jollei sitten satu saamaan murskaavaa vaalivoittoa.
Rantakangas ei puhunut demokratian ideaaleista vaan siitä, mikä Suomen poliittinen tilanne on. Ei hänkään varmasti sitä tarkoittanut, etteikö vaalitulos vaikuttaisi seuraavankin hallituksen kokoonpanoon. Täytyyhän hallituksen joka tapauksessa nauttia eduskunnan luottamusta.
Guzenina-Richardsonin tietysti kuuluu demaripäättäjänä älähtää tuollaisesta ja paheksua Rantakangasta. Se kuuluu samaan peliin. Ei meidän ei-demareiden kuitenkaan ole syytä lähteä Guzenina-R:n loukkaantumisiin mukaan.
e.e.maa 9.5.2010 klo 20:16:
Ruso: “Tukipaketin lisäksi oli toinenkin mahdollisuus: konkurssi.”
Tulipaketin lisäksi on paljon vaihtoehtoja. Sanovat, että Kreikan valtiolla on esim. Suomen valtioon verrattuna poikkeuksellisen paljon omaisuutta – yli 300 miljardin euron edestä.
Oishan tälläkin voinut ainakin osittaa rahoittaa kassakriisiä. Tai no, miksi nähdä vaivaa, jos muut valtion kuittaa velat ilmankin.
http://www.taloussanomat.fi/ulkomaat/2010/05/05/nama-kaikki-kreikka-voisi-myyda/20106485/12
Niko Lipsanen 9.5.2010 klo 21:25:
Tuota Kreikan valtion valtavaa omaisuusmassaa olisi kyllä hyvä saada myyntiin. Ei ihme, että talous on kuralla, kun kerran valtio on noin vahvasti mukana huseeraamassa liiketoiminnassa. Eiköhän joku niitä satamia, lentokenttiä, hotelleja, kasinoita ym. bisneksiä ostaisi, jos myyntiin tulisivat.
Sen sijaan se oli surkuhupaisaa, kun vaikkapa Soini vaati velan pantiksi Rodoksen saarta. En tiedä, kuinka iso osa Rodoksesta on valtion omistuksessa, mutta eiköhän sieltä aika moni yksityinenkin maata omista. Eihän tässä yksityisiä omistuksia voida vaatia, kun valtio on se, joka on vararikossa.
H-R Laurén 11.5.2010 klo 19:53:
Komppaan Rusoa. Demokratiassa on aina vaihtoehtoja, eivätkä vaihtoehdot koskaan ole välttämättömyyksiä. On huonoja, ja on hyviä vaihtoehtoja. Se mikä on huonoa ja mikä hyvää on taas harvinaisen subjektiivista. Vaihtoehtojen arvotus riippuu arvioijan ideologisista linsseistä.
Tätä taustaa vasten esim. Väyrysen rettelöinti (jos nyt noin dynaamista verbiä voi enää politiikan dinosauruksista käyttää) Kreikkapaketista on täysin loogista, koska hänen henkilökohtaiselle maailmankuvalleen euron menestys ja uninionin mahsollinen liittovaltiokehitys on pahinta myrkkyä. Olkoonkin vaakakupin toisella puolella Kreikan ajautuminen kaaokseen, euroalueen hajoaminen ja Suomen talouden sukellus. Nämä näyttävät Paavon kakkuloiden läpi täysin hyväksyttävältä hinnalta poliittisesta voitosta jota on hampaita kiristellen odoteltu vuodesta 1995.
Demareista vielä sen verran, että mikäli puolue kärsii tuntuvan vaalitappion, kuullee nykyinen puheenjohtaja “kansan ääntä” ja jättää tehtävänsä. Näin ollen puolue voi uusilla kasvoilla ja uudella ohjelmalla olla hyvinkin kiintoisa hallituskumppani.
Suomen demareiden ja esimerkiksi kokoomuksen ideologiset erot ovat hiireen ilmavaivoja myrskytuulessa verrattuna Cleggin ja Cameronin näkemyseroihin Britanniassa. En edelleenkään pysty kuvitelemaan miten näma kaksi veikkoa toetuttaisivat samaa hallitusohjelmaa rauhanpiippuja poltellen seuraavat neljä vuotta. Loogiselta näyttäsi Milibandin hyppääminen Brownin väsyneisiin saappaisiin ja Cameronin jättäminen rannalle.
Tämäkin näkemys on syntynyt ideologiset aurinkolasit silmillä – sen varmaan arvasittekin.