Taiteen tekemistä tuetaan Suomessa, ja monessa muussakin maassa, verovaroin. Silti on yritetty antaa sellainen kuva, kuin kyse olisi jostakin epäpoliittisesta asiasta. Ei se sitä kuitenkaan ole. Tukiaisista päättävät lautakunnat ja muut poliittiset tahot joutuvat jatkuvasti tekemään päätöksiä siitä, mikä taide on tukemisen arvoista ja mikä ei.
Perussuomalaisille onkin nostettava hattua siitä, että he nostivat tämän asian esille vaaliohjelmassaan (poistettu toimimaton pdf-linkki):
Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.
Linjauksen sisällöstä voi tietysti olla eri mieltä. Tärkeää kuitenkin on, että asia on nostettu esille. Vaikka puhutaankin julkisen talouden kokonaisuudessa varsin pienistä rahamääristä (ks. esim. vihreiden Hannu Oskalan merkintä), on poliitikkojen tehtävä olla myös arvojohtajia. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen itse asiassa korosti juuri sitä eilen kokoomuksen vaaliohjelman julkistamistilaisuudessa.
Jotkut ovat kaivaneet esiin jo natsikortinkin. Tero Hannula kirjoittaa (1, 2):
Perussuomalaiseen sanastoon on sitten lisätty myös rappiotaide. Nyt ollaan pelottavammalla tiellä kuin olen osannut odottaa. Olen suhtautunut persuihin lähinnä huvittuneesti tähän asti, mutta nyt Neuvostoliitto ja Natsit eivät ole enää pelkkiä kortteja.
Vastaavaa vertailua löytyy myös Youtube-videosta.
Minusta on hämmentävää suhteellisuudentajuttomuutta rinnastaa tietynlaisen taiteen kieltäminen (natsit) ja vaatimukset siitä, ettei tietynlaista taidetta pitäisi tukea (ps). Voi tietysti olla, että nykytilanteessa, jossa taiteilijat ovat julkisen vallan syöttiläitä, käytännössä näin onkin. Nykytilanteeseen ei silti ole syytä olla tyytyväinen.
Sinänsä myönnän, että oma taidekäsitykseni on osin linjassa perussuomalaisten kanssa. Niin sanottu nykytaide, oli se sitten modernia, post-modernia, post-postmodernia tai mitä vain, on lähinnä tympeää toistamista, joka ei ole kyennyt vuosikymmeniin tuottamaan mitään uutta (ks. kirjoitukseni Aiheita-blogissa: 1, 2). En silti ole sitä mieltä, että taidepolitiikkaa pitäisi tehdä minun mieltymysteni mukaan.
Se, että nykytaide, tai taide ylipäätään, on niin jämähtänyttä, ei tietystikään ole mikään yllätys. Niin käy kaikille sellaisille toimialoille, joita tekohengitetään julkisten tukien avulla. Tukiaiset tekevät laiskaksi ja tappavat luovuuden.
En siis ole perussuomalaisten kanssa samaa mieltä siitä, että valtion kulttuurimäärärahat olisi kohdistettava suomalaista identiteettiä vahvistaviin kohteisiin. Minusta taiteen tukemisen ei ylipäänsä kuulu olla valtion tehtävä. Taiteen on oltava riippumatonta, mitä se ei nykytilanteessa ole.
Perussuomalaiset voivat halutessaan ajaa omaa taidepolitiikkaansa perustamalla vaikkapa perussuomalaisen kulttuurisäätiön, jota kautta voivat jakaa apurahoja ja tehdä taidehankintoja. Postmodernin tekotaiteen ystävät voivat tehdä samoin. Verovaroja moiseen ei ole syytä käyttää.
Niko Lipsanen 27.2.2011 klo 7:11:
Sanoin yllä, että taidekäsitykseni on “osin linjassa perussuomalaisten kanssa”. Se on linjassa siltä osin, etten erityisemmin nauti ns. nykytaiteesta. Sen sijaan minulla ei ole mitään erityisempiä kansallisia preferenssejä tässä asiassa.
ruso 27.2.2011 klo 13:25:
Entä tiede. Sen riippumattomuutta on ajateltu puolustettavan nimenomaan julkisella rahoituksella.
Niko Lipsanen 28.2.2011 klo 3:44:
Kannatan samaa myös tieteen suhteen. Riippumattomuus syntyy siitä, että on monia eri tahoja, joilta rahaa voi hakea. Nyt julkinen rahoitus on liian suuressa osuudessa, ja luulenpa sen näkyvän tiettynä valtiomyönteisyytenä myös tutkimuksessa. Ei purra ruokkivaa kättä.
Valtion rooli tutkimuksen rahoittamisessa voisi rajoittua lähinnä siihen, kun valtio tilaa tutkimusta omiin tarpeisiinsa. Sama tietysti sopii taidepuolellekin, eli valtio voi esim. tehdä taidehankintoja julkisiin rakennuksiin. Muun jättäisin yksityiselle sektorille.
Suurin ongelma tässä tietysti on, että koska valtio on niin kaikkialle tunkeutuva ja ylenpalttisen ahne, niin se tehokkaasti vie resurssit vapaalta tiede- ja taiderahoitukselta. Siksi myös verotusta oli laskettava roimasti, mutta se taitaa tässä(kin) taloustilanteessa olla melko vaikeaa.
Kyse on siis siitä, että valtio on kasvanut niin suureksi, että se imee resurssit yksityiseltä sektorilta. Siksi se joutuu ottamaan koko ajan hoidettavakseen uusia asioita, jotka pienemmän valtion järjestelmässä hoituisivat vapaan kansalaisaktiivisuuden kautta.
Niko Lipsanen 3.3.2011 klo 15:58:
Perussuomalaisten kolmas varapuheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkala sanoo (IS 3.3.11):
Ei lainkaan hassumpi pointti tuokaan.
antti 15.3.2011 klo 23:17:
Se, että nykytaide, tai taide ylipäätään, on niin jämähtänyttä, ei tietystikään ole mikään yllätys. Niin käy kaikille sellaisille toimialoille, joita tekohengitetään julkisten tukien avulla
En tunne taidemaailmaa juurikaan ja epäilen, ettet sinäkään kovin hyvin. Silti ja siksi uskon olevani oikeassa, kuin sanon, että olet väärässä siinä, että taide olisi paikalleen jämähtänyttä. Sinä vain luulet niin. Koska et seuraa taidemaailmaa, et myöskään osaa nähdä sen muutoksia ja sen sisäisiä eroja.
antti 15.3.2011 klo 23:34:
Minusta taiteen tukemisen ei ylipäänsä kuulu olla valtion tehtävä. Taiteen on oltava riippumatonta, mitä se ei nykytilanteessa ole.
Minun on vaikea kuvitella, miten valtionrahoituksen poistaminen monipuolistaisi taiteen rahoituslähteitä ja näin edistäisi taiteen riippumattomuutta. Päinvastoin valtion taidetukien poistaminen heikentäisi taiteen riippumattomuutta, mikäli rahoituslähteiden moninaisuuden katsotaan edistävän taiteen vapautta. Nykyään ei ole kiellettyä perustaa yksityistä taiteen tukisäätiötä. Hankalaan väitteeseen siitä, että valtion tukijärjestelmä näivettää taidetta suosivaa kansalaisyhteiskuntaa, en ota kantaa.
Niko Lipsanen 18.3.2011 klo 1:35:
Nykytaiteen jämähtämisen huomaa jokainen, joka viitsii. Ruukinmatruunan pointti, että kyseessä on lähinnä Veblenin hyödyke, josta “pitämällä” osoitetaan kuulumista elittiin, osunee melko oikeaan.
Mitä taas rahoitukseen ja riippumattomuuteen tulee, niin verorahoissa on se erikoispiirteensä, että maksajalla ei ole mahdollisuutta valita. Hänen on pakko maksaa. Taiteen tapauksessa maksajalle ei haluta antaa edes normaalia demokraattista mahdollisuutta vaikuttaa äänestyspäätöksellään siihen, mihin verovarat käytetään, vaan se halutaan ulkoistaa taiteilijoiden oman sisäpiirin päätettäväksi.
Riippumattomuutta on se, että vapaasti kerää taiteiluun tarvittavat varat vapaaehtoisilta rahoittajilta.
antti 18.3.2011 klo 13:12:
Nykytaiteen jämähtämisen huomaa jokainen, joka viitsii.
Silti ainakaan minä en ole sitä huomannut. En ole suuri taiteen ystävä tai kuluttaja, käyn taidemuseoissa muutaman kerran vuodessa ja olen lukenut hieman taidetta tavalla tai toisella tarkastelevaa kirjallisuutta. Siitä huolimatta en ole onnistunut rakentamaan niin vahvaa näkemystä nimenomaan nykytaiteesta, että voisin sanoa sen olevan jämähtänyttä.
Kirjoituksestasi päätellen nykytaiteen tunkkaisuuden havaitseminen on kuitenkin todella vaivatonta. Hyväntahtoinen lukija epäilee, että olet perehtynyt huolella taiteeseen ja olet ehkä unohtanut näkemyksesi kehkeytymisen olleen monen vuoden prosessi. Lukisin mielelläni tarkemmat perustelusi.
Ruukinmatruunan pointti, että kyseessä on lähinnä Veblenin hyödyke, josta ”pitämällä” osoitetaan kuulumista elittiin, osunee melko oikeaan.
Onhan se oikeansuuntainen. Väitän kuitenkin, että empiirisesti lähempänä oikeaa on luonnehdinta: taiteesta pitäminen viestii myös kuulumisesta eliittiin.
Ruukinmatruunan mukaan Veblenin hyödykkeen määrittelee sen käyttötarkoitus. Hän ei kuitenkaan tainnut kertoa aivan täsmällisesti, mitä käyttötarkoitus tässä yhteydessä merkitsee. Tarkoittaako se subjektiivista hyödykkeen käyttämiselle annettua merkityistä vai ulkopuolisen tarkkailijan hyödykkeen käyttämiselle antamaa merkitystä? Kirvestä voi käyttää halkojenhakkuuseen, mutta minä voin hakata halkoja ensisijaisesti kohottaakseni kuntoa. Vaimoni mielestä yritän lähinnä näytellä perinteistä miestä.
Koska käyttötarkoitus on merkitykseltään tällä tavalla kaksinainen, on vain poleeminen osatotuus huomauttaa: taide on kalleutta naamioituna hyödyttömyyden kaapuun. Taiteesta ei pidetä ja sitä ei kuluteta ainoastaan sen tuottaman sosiaalisen hyödyn vuoksi.
Ruukinmatruunan ja sinun tavoitteenasi näyttääkin olevan ”eliitin” osoittaminen joukoksi teeskentelijöitä. Kieltämättä Ruukinmatruunan loistavan kirjoituksen arvoa on mielestäni virheellistä kiistää, että taiteella on sitä harrastaville myös subjektiivinen merkitys, jota on aivan mahdoton palauttaa tällaiseen hyötypuheeseen.
Taiteeseen paneutuminen, sen merkityksellisyyden sisäistäminen vie huomattavasti aikaa ja energiaa. Nykyisessä elämän mielekkyyden tärkeyttä jatkuvasti korostavassa yhteiskunnassa on vaikea kuvitella kovinkaan monien harrastavan taidetta vain sen vuoksi, että se viestii sosiaalisesta asemasta. Yhtenä harrasteena muitten joukossa taide sisältää aina molemmat puolet: subjektiivisen kokemuksen ja sen tuottaman objektiivisen sosiaalisen hyödyn, tässä tapauksessa muun muassa signaalin siitä, että kuuluu eliittiin. Juuri taiteen tuottamissa subjektiivisissa kokemuksissa ja sen avaamissa merkitysmaailmoissa piilee sen yksilöllinen ja yhteiskunnallinen merkitys.
Mitä taas rahoitukseen ja riippumattomuuteen tulee, niin verorahoissa on se erikoispiirteensä, että maksajalla ei ole mahdollisuutta valita. Hänen on pakko maksaa. Taiteen tapauksessa maksajalle ei haluta antaa edes normaalia demokraattista mahdollisuutta vaikuttaa äänestyspäätöksellään siihen, mihin verovarat käytetään, vaan se halutaan ulkoistaa taiteilijoiden oman sisäpiirin päätettäväksi.
Riippumattomuutta on se, että vapaasti kerää taiteiluun tarvittavat varat vapaaehtoisilta rahoittajilta.
Riippumattomuutta on se, että ei ole riippuvainen kenenkään ulkopuolisen mieltymyksistä. En väitä, että nykyjärjestelmä takaisi täydellisen riippumattomuuden tässä mielessä. En myöskään tunne taiderahoituksen toimintaa riittävästi osatakseni arvioida, voisiko nykyistä apurahajärjestelmää kehittää siten, että taiteen riippumattomuus olisi paremmin taattu. Mutta väitän, että taiteilijat eivät olisi ainakaan nykyistä riippumattomampia järjestelmässä, jossa rahoitus kerätään ainoastaan yksityisiltä tahoilta.
Niko Lipsanen 18.3.2011 klo 19:51:
Niin, millä sen jämähtäneisyyden voi osoittaa? Jos menee Kiasmaan, niin siellä ei ole mitään, mikä olisi jollakin perustavalla tavalla uutta verrattuna vaikkapa ARS83-näyttelyyn. Nykytaiteen kuuluisi olla kiinni nykyhetkessä, mutta silti se on jo vuosikymmeniä ollut jotakuinkin samaa.
Kirjoitin aiheesta jotakin yllä linkittämässäni blogimerkinnässä.
Mitä taiteesta pitämiseen ja eliittiin kuulumiseen tulee, niin jokainen olkoon vapaa viestimään elitistisyyttään ihan millä keinoilla haluaa, kunhan tekee sen omilla rahoillaan eikä verovaroin.
Varmasti nykytaiteestakin voi saada paljonkin irti, jos jaksaa sille omistautua. Tästäkin kirjoitin. Älkää kuitenkaan maksattako harrastuksianne toisilla.
Riippumattomuudesta vielä sen verran, että vaadin tässä artikkelissa taiteelle riippumattomuutta valtiosta (ja ylipäänsä julkisesta vallasta). En näe tarpeellisena riippumattomuutta siitä, että joku vapaaehtoisesti haluaa maksaa. On turhan kyseenalaista alkaa määritellä, kenen tekemä taide on niin tärkeää, että sitä on tuettava pakkokerätyin rahoin.
Toki, jos haluaa täydellisen riippumattomuuden taiteelleen, niin sen saavuttaa maksamalla toimintansa kustannukset itse.
antti 27.3.2011 klo 14:40:
Kun olen ehtinyt sadan vuoden ikään ja luen 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun taidehistoriaa, tulen olemaan todella hämmästynyt, jos historioitsijat toteavat, että suomalaisen ARS83 -näyttelyn jälkeen taiteen kehitys ja kyky kommentoida aikaansa pysähtyi täysin.
Taide ei toki ole riippumaton valtiosta, sillä raha tulee valtiolta. Sen sijaan taide on valtiosta riippumaton siinä mielessä, että poliitikot tai virkamiehet eivät tee rahoituspäätöksiä. Rahat annetaan erilaisille säätiöille tai vastaaville tahoille, jotka itse asiantuntijavoimin päättävät, millaisen taiteen tukemiseen rahat käytetään. Asetat riippumattomuudelle aivan käsittämättömät ehdot, joita ei millään mielekkäällä tavalla voi täyttää. Olet epärehellinen, kun vaadit nykyisen valtiollisen rahoituksen lakkauttamista riippumattomuuteen vedoten. Tosiasiassa et vain halua, että rahaa käytetään taiteen tukemiseen. Sen voi sanoa ihan ilman, että esiinnyt taiteen vapauden puolustajana.
Minun puolestani taidetta saa tukea verovaroin, en siitä pahastu eikä asia ole minulle erityisen tärkeä ja uskon sillä olevan myönteisiäkin seurauksia.
maukka 28.3.2011 klo 0:20:
Taide ei ole sensaatioita eikä jatkuvasti vaihtuva muoti, vaan perustutkimusta, jota voidaan tehdä hyvinkin kauan ja hartaasti. Sen välitön hyöty (lue: vaikutus) on pieni. Kvartaaliajatteluun sitä ei saa ahdettua.
Niko Lipsanen 28.3.2011 klo 20:13:
ARS83 tuskin oli mikään käännekohta. Otin sen vain esimerkiksi, mutta jämähtäminen on todennäköisesti tapahtunut jo aiemmin.
Säätiöitä vastaan minulla ei ole mitään. Eivätkös ne huseeraa omilla, lahjoitetuilla ja perityillä rahoilla? Tehkööt niillä mitä lystäävät.
Ei minulla ole mitään sitäkään vastaan, että taiteen tukemiseen käytetään rahaa – paitsi, jos kyse on verorahoista. Uskon myös, että se tekisi hyvää taiteellekin.
Maukan esittämä kytkös kvartaaliajatteluun ei minulle auennut. Kuka sellaista on vaatinut?
Maukka 28.3.2011 klo 23:04:
Anteeksi lyhyt kommenttini. Kvartaaliajattelulla halusin viitata vallitsevaan kivenkantaman mittaiseen horisonttiin. Tiedetään, että pörssikurssit romahtavat säännöllisin väliajoin, mutta se ei haittaa, jos/kun omat varat ovat suhteessa paremmalla tolalla kuin muiden. – Ei tietenkään neljännesvuosittain, mutta se herkkyys riittää osakkaille, jotta osaavat siirrellä rahojaan brändistä toiseen. Tällä siis pelkistän markkinatalouden ahneen luonteen.
Jos siis bisnesajattelu pääsee sanelemaan tieteen ja taiteen suuntaviivat, ei perustutkimusta enää tehdä. Menestyviä (sivu)tuotteita putkahtelee milloin minkäkin puskan takaa, mutta se on jo eri juttu. Pointtini on odottamattomuus, ja semmoista tapahtuu vain, kun on aikaa (ja rahaa) odottaa.
Taide, sen olemus ja sen puute vaikuttaa sukupolviin. Saatan tietenkin olla jonkun verran naiivi uskoessani (vapaan) taiteen yleiseen elähdyttävään voimaan, mutta se on omaa ja lähipiirini kokemusta. Mitä se taide sitten on, on eri juttu. Joku sen kuitenkin tiivisti vastaukseksi kysymykseen mitä taiteesta jää jäljelle: “me muuttuneet”. Viihde ei muuta mitään, se auttaa unohtamaan ja hyväksymään tilanteen.
Ei tämä nyt ehkä vieläkään aukee, mutta joudun naputtelemaan tätä samalla kun teen muuta työtä. Ymmärrän kuitenkin pointtisi oikein hyvin, että tämä ehkä tästä.
Niko Lipsanen 29.3.2011 klo 11:05:
Ovatko siis yksityiset taidetta tukevat säätiöt “bisnesajattelun” vallassa ja katsovat vain kivenkantaman verran eteenpäin? Enpä usko.
antti 29.3.2011 klo 13:05:
Säätiöitä vastaan minulla ei ole mitään. Eivätkös ne huseeraa omilla, lahjoitetuilla ja perityillä rahoilla? Tehkööt niillä mitä lystäävät.
En siis tiedä, miten nuo rahoituskuviot toimivat. ”Säätiöillä tai vastaavilla tahoilla” viittasin julkisrahoitteisiin organisaatioihin, jotka päättävät taiteilija-apurahojen kohdentamisesta. Yksityiset säätiöt toki käyttävät rahansa yksityisesti päätettyyn tarkoitukseen.
Uskon myös, että se tekisi hyvää taiteellekin.
Viitannet tällä avaukseesi, jossa kirjoitat: Se, että nykytaide, tai taide ylipäätään, on niin jämähtänyttä, ei tietystikään ole mikään yllätys. Niin käy kaikille sellaisille toimialoille, joita tekohengitetään julkisten tukien avulla. Tukiaiset tekevät laiskaksi ja tappavat luovuuden.
Epäilen. Uskon, että nimenomaan nykyisen tukipolitiikan lopettaminen jämähdyttäisi suomalaisen taiteen. Mikäli julkisista apurahoista luovutaan, suomalaisilla taiteilijoilla ei välttämättä ole enää aikaa toteuttaa omia näkemyksiään, vaan he joutuvat käyttämään nykyistä enemmän aikaa elannon hankitaan.
Taidevirtaukset ovat myös paljolti kansainvälisiä ja sellaisia, että ne miellyttävät melko harvan taiteeseen perehtymättömän silmää. Mikäli taiteilija-apurahat lopetettaisiin, suomalaisille taiteilijoille kävisi huomattavasti vaikeammaksi viedä taidetta eteenpäin.