Kukaan tuskin kauheasti yllättyy siitä, että ehdokkaani presidentiksi on Sauli Niinistö. Äänestin häntä jo kuusi vuotta sitten, enkä ole nähnyt tarpeelliseksi vaihtaa ehdokasta tässä välillä.
Niinistö on presidenttiehdokkaista se, joka parhaiten pystyy asettumaan puoluepoliittisten asetelmien yläpuolelle, mutta ottamaan silti rohkeasti kantaa. Hänellä puolueen jäsenyydestä luopuminen ei jäisi vain symboliseksi teoksi, kuten nykyisen presidentin tapauksessa. Hän on ollut monta kertaa napit vastakkain puolueensa kanssa, eikä kyse ole mistään vaalitaktisesta kuviosta. Niinistö liikkuu politiikassa tasolla, jossa ei enää puututa puoluepoliittiseen kinasteluun. Se näkyy siinä, että äänestäjät yli puoluerajojen pystyvät kokemaan hänet omaksi ehdokkaakseen.
Lama-aika valtiovarainministerinä oli todennäköisesti opettavaista aikaa. Viimeistään silloin Niinistö oppi, että politiikassa on uskallettava sanoa ja tehdä myös ikäviä asioita. Toisin kuin populisti, Niinistö ei aseta sanojaan sen mukaan, mitä kuulijat haluavat kuulla. Hän uskaltaa kertoa myös sen, mitä kansa tai yleisö ei halua kuulla.
Niinistö osaa tarvittaessa olla myös hankala olematta silti kiukutteleva äkäilijä. Välillä on tarvetta myös sille. Joku toinen osaa ehkä olla diplomaattinen sovittelija, mutta presidentin on osattava olla myös osapuolena eikä vain välittäjänä. Siinä roolissa vähän kulmikkaammasta luonteesta on enemmän hyötyä kuin haittaa.
Presidentin tehtävä on pitkälti edustamista. Siksi presidentin, ja myös presidenttiparin, on oltava edustava. On myös muistettava, että presidentti edustaa Suomea eikä itseään. Hyvä itseluottamus on tehtävässä eduksi, mutta jos se on täysin rajaton, niin kansakunta voi jäädä valtionpään egon varjoon. Niinistöllä on asiat tässäkin suhteessa kunnossa.
Se on kuitenkin myönnettävä, että Niinistön vaalikampanja on ollut pettymys. Siinä ei ole näkynyt rohkeasti epämiellyttäviäkin asioita esille nostava valtiomies, vaan varovasti sanankäänteensä asetteleva, ennakkosuosikin asemaansa varmisteleva ehdokas. Edellisissä vaaleissa Niinistö oli haastajan asemassa, ja kampanjakin oli silloin rohkeampi.
Onneksi kuitenkin tunnemme Niinistön pidemmältä ajalta, joten meidän ei tarvitse muodostaa kuvaamme hänestä laimean vaalikampanjan perusteella. Parempi näin päin: voisihan olla niinkin, että vaalikampanja olisi hulvattoman hauska ja oivaltava, mutta ehdokas sen takana täysi katastrofi.
Ruso 9.1.2012 klo 16:49:
Allekirjoitan pointtisi Saulin itsenäisyydestä ja muskeleista presidentiksi.
Mitä mieltä olet Haavistosta? Kisan kannalta olisi nähdäkseni kovin vastustaja Saulille.
Lipposelta aloittaessa kampanjoinnin odotin häneltä enemmän kuin pelkkää kiukuttelua aivan asiallisen kritiikin johdosta. Nato-myönteisen Lipposen valtiomiessukellus alkoi viime pressanvaaleissa demonisoidessaan Niinistön spekuloidulla Nato-kannalla. Käyttäytyy moukkamaisesti.
Soinin hapatuksiin tuskin enää uskotaan entiseen malliin.
Väyrysen itseriittoinen omahyväisyys upottaa hänet, vaikka kuinka vitsailisi.
Biaudet ja Essayah ovat olleet erinomaisia tenteissä, erityisesti Essayah on loistanut. Molempien kohdeyleisö on kuitenkin kapeahko.
Arhinmäki on liikkeellä pakosta, ei halusta.
Niko Lipsanen 10.1.2012 klo 13:53:
Haavisto olisi ehdokkaista se toinen, joka pystyisi nousemaan puoluepoliittisten kuvioiden yläpuolelle. Mutta kuten edellä kirjoitin, presidentille ei riitä, että on hyvä sovittelija – täytyy osata olla myös osapuoli. Onko Haavistosta siihen?
Kumitonttu 11.1.2012 klo 7:48:
Toisin kuin populisti, Niinistö ei aseta sanojaan sen mukaan, mitä kuulijat haluavat kuulla.
Näin määriteltynä populismi on jotenkin paheksuttavaa, koska ajatus on, että enemmistö tekee “vääriä” päätöksiä. Demokratiahan on paljon muutakin kuin äänioikeus; koko yhteiskuntarakenteen tulee tukea kansanvaltaa, tai käy kuten Egyptissä ja Venäjällä.
Silloin kun valtiontaloutta pidettiin vielä arvossaan, populismiksi ymmärrettiin vasemmistopoliitikkojen puheet, että kyllä valtiolla varaa on ja rikkaat kapitalistit vaan keinottelevat (nämähän ovat nyt laajentuneet läpi koko kotimaisen puoluekentän). Siksi populismi kannattaisi määritellä yksityiskohtaisemmin sellaiseksi politiikaksi, jossa poliitikko sanoo valtaa saadakseen asioita, jotka eivät ole totta. Puhdasta populismia on Tobinin verot, vakaussopimuksen rikkomisesta aiheutuvat sanktiot, väliaikaiset vakausmekanismit ja nimeä itse loput.
Tällä tavalla ajateltuna poliitikot ovat kaikki populisteja, koska velan otto on tehnyt populismin houkuttelevaksi vaihtoehdoksi saada valtaa. Ei Niinistö tässä suhteessa sen parempi ole, eikä hänestä sosialistia tule vaikka presidentiksi valittaisiin. Mutta hänellä on yksi ominaisuus yli muiden: hän ärsyttää vähemmän kuin muut.
Niko Lipsanen 15.1.2012 klo 2:59:
Populismia on suoranaisen epätotuuden lisäksi myös se, että vedetään mutkat suoriksi. On populismillekin silti paikkansa. En silti haluaisi populistia presidentiksi.
Mitä kansanvaltaan ja enemmistön päätöksiin tulee, niin itse liberaalina kannatan tietysti mallia, jossa mahdollisimman monesta asiasta päättää jokainen itse omalta osaltaan eikä mikään enemmistö yhdessä kaikkien puolesta.
Pahoittelut, että vastaaminen kommenttiisi vähän kesti.
Niko Lipsanen 24.1.2012 klo 1:06:
Suosittelen lukemaan Imagen henkilökuvan Sauli Niinistöstä vuodelta 2002. Siinä on paremmin, joskin myös pidemmin, kerrottuna suunnilleen se sama, jota yritin tällä merkinnällä tavoittaa.
Selvisi myös mahdollinen syy siihen, miksi Niinistö on ollut näissä vaaleissa niin kovin vaisu. Syy ei välttämättä olekaan taktikointi, vaan yksinkertaisesti se, että Niinistö on parhaimmillaan tiukoissa tilanteissa paineen alla. Ennakkosuosikin asema ei ole sellaista tarjonnut. Ehkä Haavistosta on sen verran vastusta nyt toisella kierroksella, että saamme Niinistöstäkin vähän enemmän särmää esiin.