Poliittinen keskustelu ei aina älyllisesti innosta. Sitä leimaa ainakin 4 piirrettä, joiden takia joutuu usein pettymään.

1) Pärstäkerroinpolitiikka: Harmittavan usein rakentavaa yhteiskunnallista ehdotusta vastustetaan esittäjänsä vuoksi. Tällöin kriitikot voivat muistuttaa henkilön epäilyttävistä motiiveista, jostain aiemmasta töppäyksestä esittäjän henkilöhistoriassa tai väärästä puoluejäsenyydestä.

Eihän hyvä ehdotus saa mennä vääriin nimiin. Sen sijaan omien puoluetovereiden potaskan edessä vaietaan tai jopa kehutaan varauksetta. Lehdistö ei käsittele itse ehdotusta. Sen sijaan aikaa kuluu mielikuvituksellisiin spekulaatioihin ehdotuksen ajoituksesta ja valtapoliittisista peleistä.

2) Valtaistuinpolitiikka: Erilaisten poliittisten ehdotusten yhteiskunnallisen merkityksen pohdinta saa jäädä jalkoihin, kun kannunvalanta alkaa ja esittäjän valtapoliittinen asema kiinnostaa enemmän. Ajankohtaisena esimerkkinä mainittakoon Vihreiden uusi periaateohjelma, jonka lehdistökäsittely on koskenut lähinnä puolueen asemaa tulevissa hallitusneuvotteluissa.

On syytä muistuttaa kahdesta seikasta. Ensinnäkin, eduskunta on Suomen ylin päättävä elin, ei hallitus. Toiseksi, yhtään paikkaa seuraavaan eduskuntaan ei ole vielä jaettu sen enempää Vihreille kuin Kokoomukselle, SDP:lle, Keskustalle tai muillekaan.

3) Prosessipolitiikka: Poliittiseen sisältökysymykseen vastataan liian usein asian käsittelyhistorialla tai –aikataululla. Esimerkiksi Nato-kysymykseen ei voi vastata vetoamalla voimassaolevaan puolustuspoliittiseen selontekoon ja että seuraavaa valmistellaan siinä ja siinä aikataulussa. Hyviin tapoihin kuuluu vastata kysymykseen, ei kysymyksen vierestä.

4) Syntipukkipolitiikka: Päätöksen kohdatessa epäsuosiota omaa osuutta vähätellään ja muiden osuutta liioitellaan. Tyyppiesimerkiksi käy EU, jonka neuvottelupöydissä osoitetaan tyytyväisyyttä saavutetuista sopimuksista. Kotiin palattaessa valitellaan ja osoitetaan sormella EU:a, vaikka ollaan itse oltu päätöksenteossa mukana.

Pärstäkertoimien, valtaistuimien, päätöksentekoprosessien ja syntipukkien etsinnän sijaan poliittisen keskustelun etualalla tulisi olla itse asiat, siis yhteiskunnalliset parannusehdotukset, niiden perustelut ja vastaväitteet.