Kirkollisvaalit ovat ensi kuussa. Olen ehdolla Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvostoon ehdokasnumerolla 88.

Haluan kirkon, jossa on vähemmän byrokratiaa ja enemmän diakoniaa, aitoa välittämistä ihmisistä hallinnoinnin sijaan. Kansankirkkomme on kovin virkakeskeinen ja raskas, ja muistuttaa monessakin suhteessa enemmän valtion virastoa kuin Kristuksen seuraajien yhteisöä.

Olen ehdokkaana seurakuntaväen Kirkko Keskellä Kylää -listalla. Valitsin tarkoituksella sellaisen ehdokaslistan, jossa painotetaan maailmoja syleilevien teemojen sijaan käytännönläheisiä teemoja. Haluamme esimerkiksi päästä eroon kirkkoherran ongelmallisesta kolmoisroolista asioiden valmistelijana, esittelijänä ja seurakuntaneuvoston puheenjohtajana.

Seurakuntien vaalikone on juuri avattu, mutta näyttää kävijäruuhkan vuoksi olevan nurin. Kerron siis alla, mitä vastasin joihinkin keskeisimpiin kysymyksiin.

Vaalikoneessa kysyttiin parasta tapaa tasapainottaa seurakuntien taloutta Helsingissä. Valitsin henkilöstön vähentämisen. Työntekijöiden irtisanominen ei varmasti ole toivottava ratkaisu, mutta pelkään pahoin, että siihen on vielä mentävä. Se pitää kuitenkin samalla käyttää mahdollisuutena keventää seurakunnan hallintoa.

On myös selvää, ettei jatkossa jokaista uutta toimintaa varten voida perustaa uutta virkaa. Suomen evankelilaisluterilainen kirkko on yksi maailman virkakeskeisimmistä kirkoista. Muut kirkot toimivat enemmän vapaaehtoisten seurakuntalaisten työpanoksen varassa. Se on myös keino elävöittää kirkkoa. Jotta saamme ihmisiä tekemään vapaaehtoistyötä, on sille oltava seurakunnassa myös tilaa.

Seurakunnan voimavarojen kohdistamisessa keskeisessä roolissa on diakoniatyö. Diakonian kohteet ovat moninaisia, mutta mielestäni kristillisen auttamisen ytimessä on nimenomaan köyhien ja ongelmaisten lähimmäisten parissa tehtävä työ niin kotimaassa kuin muuallakin.

Vaalikoneen vaihtoehdoista valitsin kohdan “köyhät kotimaassa”. Yhteiskuntamme kasvottoman byrokratian virittämä turvaverkko on kovin reikäinen. Kirkon on kannettava sosiaalinen vastuunsa tekemällä osansa siellä, missä yhteiskunta ei siihen kykene. Se ei kuitenkaan kykene siihen, jos se on itsekin yhtä byrokraattinen ja jäykkä kuin julkinen sektori. Kirkon rakenteiden keventäminen on edellytys sille, että voimme vaikuttavammin auttaa ihmisiä heidän hädässään.

Vaalikoneessa tiedusteltiin myös useammallakin eri kysymyksellä kantaa kirkon ja raamatuntulkinnan välisiin suhteisiin. Minusta on selvää, että Raamatun on oltava kirkon perusta, koska muuten se ei ole kirkko. Se ei tarkoita, että olisi vain yksi oikea tapa lukea Raamattua. Uskon, että Jumala on tarkoituksella antanut meille monitulkaisen teoksen, joka antaa eväitä lähestyä uskoa monelta eri suunnalta. On kuitenkin varottava sitä, ettei moniäänisyyden nimissä heitetä koko Raamattua romukoppaan.

“Jumalan Sanan julistamisen” asettaminen vastakkain “hiljentymisen, rauhoittumisen ja hengelliseen pohdinnan” kanssa on mielestäni keinotekoista. Molemmille on tilaa kirkossa. Yhtälailla on keinotekoista asettaa vastakkain Raamatun auktoriteetti ja tieteellinen tieto. Ne eivät vastaa samoihin kysymyksiin.

Myös vaalikoneen naispappeuskysymys on tarpeettoman kärjistävä. Vaihtoehtoja on vain kaksi. Joko “naisten pääsy papin ja piispan virkaan on tehnyt kirkon elävämmäksi ja raikkaammaksi” tai sitten “naisten pääsy papin ja piispan virkaan on vastoin Raamatun Sanaa”. Mielestäni naiset ovat yhtä kelvollisia papeiksi kuin miehetkin, ja hoitavat virkojansa samoin edellytyksin.

Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että kirkko suvaitsee myös niitä jäseniään ja työntekijöitään, joiden virkakäsitykseen naispappeus ei mahdu. Kirkossa on oltava tilaa myös heille ilman, että heidät raamatuntulkintansa perusteella leimataan naisvihaajiksi tai tasa-arvon vastustajiksi.

Vaalikoneessa halutaan myös tietää, “miten kirkon pitäisi suhtautua homoseksuaaleihin ja heidän liittoihinsa”.

Minulla ei henkilökohtaisesti ole mitään sitään vastaan, että homot ja lesbot menevät naimisiin. Siksi minusta ei ole mitään syytä olla hyväksymättä sukupuolineutraalia avioliittoa juridisena instituutiona. Sitten kun kyse on kirkollisesta vihkimisestä, on hyväksyntä löydettävä Raamatusta. Minun vilpittömän tulkintani perusteella se vaikuttaa kovin vaikealta.

Perusteluista, joita kirkollisten homoliittojen puolesta esitetään, paistaa läpi se, että haetaan kirkkoinstituution hyväksyntää. Siunauksessa ei kuitenkaan ole kyse pelkästä juhlallisesta rituaalista vaan Jumalan teosta. Maallisilla tasa-arvolaeilla ja muilla säädöksillä ei voida määrätä, mitä Jumala tekee ja mitä ei. Jos kirkko hukkaa siunauksen raamatullisen perustan, niin silloin kyse on pelkistä tyhjistä rituaaleista.

Se, ettei kirkkoa painosteta hengellisissä asioissa maallisilla säädöksillä, on tärkeä uskonnonvapauskysymys. Kirkollisella siunaamisella ei ole minkäänlaisia maallisia seuraamuksia. Naimisiin pääsee ilmankin. Siksi siunaamista tai vihkimistä ei voi perustella maallisin argumentein. Jos kirkollista avioliittokäsitystä halutaan laajentaa, on sille oltava teologiset perustelut.

On kuitenkin turha paasata homouden syntisyydestä. Jos se on synti, niin tuskin se on sitä sen enemmän kuin moni muukaan asia. Syntisiä me olemme kaikki, eikä kenelläkään ole mitään syytä olettaa olevansa homoja parempi siksi, että on kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta omansa sijaan. Paavalilla, joka homouden syntisyydestä eniten piti meteliä, ei ollut erityisen korkeat käsitykset myöskään heteroavioliitosta. Hän piti ideaalina selibaattia. Niiden, jotka vaativat homoilta pidättäytymistä sukupuolisuhteista kannattaisikin siksi muistaa, että Paavalin neuvoja seuraten heidän olisi paras tehdä samoin myös itse.

Joka tapauksessa toivon, ettei näistä vaaleista tulisi homovaalit. Ymmärrän, että kysymys on monille tärkeä, ja toivon, että uskovat homot ja lesbot voivat saada riittävästi tukea uskolleen vapaamuotoisten rukoushetkien avulla.

Seurakuntavaaleissa kyse on kuitenkin pääasiassa varsin maallisista asioista: rahan ja resurssien järjestelyistä. Kirkon on julistettava rohkeasti evankeliumia ja autettava lähimmäisiä. Seurakuntien hallintoon valittavien on luotava edellytykset sille, että näin voi myös käytännössä tapahtua.

Jos olet Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan jäsen, ja voit katsoa minun edustavan ajatukseni ja kantoineni myös sinua, käy kirjoittamassa oranssiin äänestyslippuun numero 88 (valkoisella lipulla valitaan jäsenet myös seurakuntayhtymän yhteiseen kirkkovaltuuston, jonne en ole ehdolla).

Ennakkoäänestys ma–pe 1.–5.11. mm. Narinkkatorilla klo 12–19
Varsinaiset vaalipäivät:
Sunnuntaina 14.11. Tuomiokirkossa klo 12–20
Maanantaina 15.11. Johanneksenkirkossa klo 11–18