Europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola (kok) on esittänyt huolensa siitä, että sukupuolineutraalin avioliiton jatkeeksi vaaditaan lukumääräneutraalia avioliittoa. Tämähän on toki tavallaan luonteva jatko: miksi rajoittua neutraaliudessa vain sukupuoleen?
Ryhmäavioliitot tuskin toteutuvat Suomessa ainakaan lähitulevaisuudessa, mutta sellaisia henkilöitä, jotka vaativat sitä tosissaan, on olemassa ihan oikeasti. Ei itse asiassa tarvitse etsiä edes kovin kaukaa: Henrik Ruso (kok) on vaatinut moniavioisuuden laillistamista aiemmin tässä blogissa. Muita lukumääräneutraalin avioliiton kannattajia ovat ainakin Sexpo-säätiön puheenjohtaja Tommi Paalanen (HS 26.11.09) ja Samuli Pahalahti (pir).
Mitään erityisempiä perusteluita en ole moniavioisuudelle kuullut. Ilmeisesti kyse on vain siitä, että pitää olla suvaitsevaisia, eikä polyamorikkoja saa syrjiä.
Ensimmäiseksi moniavioisuuden laillistamisesta seuraisi tietysti käsitteiden laittaminen uusiksi. Enää ei voitaisi puhua aviopuolisoista, koska sellainen olisi parisuhdenormatiivista. Avioliittojen osapuolet olisivat jatkossa avio-osioita.
Sitten olisi otettava kantaa siihen, mitä edellytyksiä moniavioisen avioliiton solmimiseen vaadittaisiin. Ilmeisesti osioilta voitaisiin edelleen vaatia ainakin täysi-ikäisyyttä, vaikka osa muslimeista todennäköisesti pitäisikin sitä syrjivänä. Lukumäärälle sen sijaan ei voitaisi asettaa ylärajaa, sillä mikä tahansa raja olisi mielivaltainen ja syrjivä, eikä silloin enää olisi kyse lukumääräneutraalista avioliitosta. Keskenään naimisissa olevia osioita voisi siis olla rajaton määrä.
Tarkkaan ottaen lukumääräneutraalius edellyttää myös sitä, ettei osapuolten määrälle olisi myöskään alarajaa. Näin ollen pitäisi olla mahdollista mennä naimisiin myös itsensä kanssa, mitä ikinä se sitten tarkoittaisikaan.
Niissä maissa, joissa moniavioisuus on jo nyt voimassa, se tarkoittaa tavallisesti sitä, että yksi henkilö, yleensä mies, on naimisissa usean eri henkilön, yleensä naisia, kanssa. Nämä naiset taas ovat kukin naimisissa vain tämän yhden miehen kanssa. Polyamorinen suhde voi tietysti ainakin periaatteessa muodostua myös siten, että kaikki avio-osiot ovat naimisissa kaikkien kanssa. Jotta ketään ei syrjittäisi, olisi tietysti hyväksyttävä molemmat mallit sekä niiden erilaiset yhdistelmät.
Lukumäärä- ja sukupuolineutraali avioliittolaki mahdollistaisi siis esimerkiksi tilanteen, jossa tusinan verran osioita olisi naimisissa siten, että pari tyyppiä olisi naimisissa koko porukan ja loput vain joidenkin kanssa. Lisäksi joillakin voisi olla ydinporukan ulkopuolelta osioita, jotka eivät olisi naimisissa muiden kyseiseen porukkaan kuuluvien kanssa. Lisäksi, jos nämä ulkopiirin osiot olisivat edelleen naimisissa toisilla tahoilla, voisi ryhmäavioliitoista muodostua lopulta verkosto, johon kuuluisi hyvinkin suuri määrä ihmisiä.
Erilaiset avioero-, huoltajuus- ja perinnönjakoriidat voivat olla sekavia jo nykyisin. Voi vain kuvitella – tosin se vaatii poikkeuksellisen hyvää mielikuvitusta – millaisia sotkuja suhteellisen selkeissäkin moniavioisissa liitoissa saataisiin aikaiseksi. Se, millaisia sotkuja edellä kuvatuissa avioliittoverkostoissa syntyisi, meneekin jo kenen tahansa mielikuvituskyvyn yli. Tarvittaisiin myriadeittain lisää tuomareita, oikeusapua ja avioliittojuristeja. Moniavioisuuden kannattajien on pakko rakastaa veroja, sillä niitä kuluisi noissa sotkuissa ja paljon.
Kelaankin jouduttaisiin palkkaamaan aikamoinen määrä byrokraatteja lisää, kun olisi selvitettävä kuka olisi oikeutettu mihinkin tukiin, kun avio-osioiden tulot otetaan huomioon. Lisäksi tietysti olisi tulkittava kaikki kommuunit ryhmäavoliitoiksi samaan tapaan kuin nykyisin erisukupuoliset kämppikset tulkitaan oletusarvoisesti avopareiksi.
Suomen olisi tietysti tunnustettava myös muissa maissa solmitut ryhmäavioliitot. Perheenyhdistämiset saisivatkin uusia ulottuvuuksia, kun oleskeluluvan saanut afrikkalainen heimopäällikkö ilmoittaisi, että hänellä on kotopuolessa 58 vaimoa ja satakunta lasta. Kaikki olisi tietysti saatava Suomeen ja paikallisen sosiaaliturvan piiriin.
Olisi tässä kuviossa tietysti toinenkin tie: voidaan myös alkaa purkaa avioliiton juridista merkitystä. Se luultavasti olisi väistämätöntä, koska juristeja tuskin koskaan saadaan koulutettua niin paljon, että heitä olisi riittävästi setvimään niitä sotkuja, mitä vähänkään merkittävämmästä määrästä ryhmäavioliittoja seuraisi.
Tämäkin olisi tietysti tavallaan johdonmukaista, sillä kun avioliitosta riisuttaisiin erilaiset juridiset määreet, olisi entistä enemmän asioita, joiden suhteen se olisi neutraali. Avio-osioiden olisi sovittava huoltajuuksista, elatusasioista ym. kuvioista erillisillä sopimuksilla, koska avioliittolainsäädännön kautta niiden määrittely kävisi mahdottomaksi. Myös keskinäinen periminen edellyttäisi aina testamenttia. Koska ketään ei saisi syrjiä, tämä koskisi tietysti myös kahden henkilön keskenään solmimia avioliittoja.
Lopulta voitaisiin kysyä, mitä mieltä yleensä on, että on olemassa avioliittoinstituutio? Eikö kaikista neutraaleinta olisi, että valtio ei ottaisi sellaiseen mitään kantaa, vaan kohtelisi kaikkia erillisinä yksilöinä riippumatta näiden ihmissuhdekuvioista?
Mainittakoon varmuuden vuoksi, että en itse kannata avioliittoinstituutiosta luopumista. Perustelen vain, miksi se seuraa siitä, jos avioliitosta tehdään niin neutraali, ettei se enää tarkoita mitään.
